Aina vuoteen 1982 asti Sibeliuksen musiikin tutkiminen pohjautui suurimmalta osin painettuihin nuotteihin ja partituureihin. Tämä johtui siitä, että vain pieni osa hänen säilyneistä musiikkikäsikirjoituksistaan oli tutkijoiden saatavilla. Suomessa niitä oli lähinnä kolmessa paikassa:

Lahjoituksena tullut materiaali oli siis määrällisesti valtava. Mutta määrän lisäksi se oli mitä merkittävin myös siksi, että se ei sisältänyt pelkästään teosten puhtaaksikirjoituksia, joita oli tunnettu jo aiemminkin, vaan myös monenasteisia luonnoksia aivan ensimmäisistä temaattisista muistiinpanoista pidemmälle vietyihin luonnoksiin, orkestrointiluonnoksiin ja monenlaisiin konsepteihin asti. Lisäksi tuli käsikirjoituksia, jotka Sibelius oli ajatellut puhtaaksikirjoituksiksi mutta joiden kirjoittamisen jälkeenkin hän vielä oli jatkanut teoksen säveltämistä. Edelleen mukana tuli teosten julkaisemiseen liittyvää materiaalia kuten nuottikaivertajille lähetettyjä kappaleita ja Sibeliuksen korjaamia oikovedoksia. Lahjoitukseen sisältyi myös suurin osa hänen nuoruudentuotannostaan, joka aiemmin oli ollut jokseenkin tuntematon, lukuisia soinnutus-, kontrapunkti- ym. harjoitustöitä sekä eräitä varttuneen Sibeliuksen ennen tuntemattomia sävellyksiä; ja kaiken päälle mukana oli vielä kansanmusiikkimuistiinpanojakin.

Lahjoituksen myötä tutkijoille avautui aivan uusi alue Sibelius-tutkimuksessa, sillä nyt oli ensimmäistä kertaa mahdollista kurkistaa säveltäjän työhön, siihen miten teokset oikein olivat syntyneet ja millainen niiden julkaisuprosessi oli ollut. Lisäksi käsikirjoitusten ajoittaminen paperin, musteen ja käsialan avulla antoi mahdollisuuden oikoa monen jo tunnetun teoksen kirjallisuudessa aiemmin esiintyneen väärän syntyajan sekä ajoittaa nuoruudenteokset suhteellisen tarkasti. Käsikirjoituksissa on myös paljon muuta tietoa kuten kirjekonsepteja, päiväkirjanomaisia merkintöjä, erilaisia muistiinpanoja yms., jotka kaikki ovat tutkijoista kiinnostavia.

Kaikkein tärkeintä on kuitenkin se, että nyt, käyttämällä myös muualla olevien kokoelmien musiikkikäsikirjoituksia, on mahdollista toisaalta julkaista Sibeliuksen vielä julkaisemattomat teokset ja toisaalta löytää ja oikaista ne virheet, joita hänen jo julkaistujen teostensa nuotteihin on pujahtanut. Ja virheitä on yllättävän paljon, sillä nuottikaivertajat joutuivat usein kopioimaan metallilaatoilleen melko tulkinnanvaraisiakin käsikirjoituksia; lisäksi he itse toisinaan enemmän tai vähemmän omavaltaisesti muuttivat nuottikuvaa toisenlaiseksi. Hanke, joka korjaus- ja julkaisutyötä tekee, on Jean Sibeliuksen kootut teokset (Jean Sibelius Works / Jean Sibelius Werke, kustantajana Breitkopf & Härtel, Wiesbaden). Sen tarkoituksena on julkaista kaikki Sibeliuksen teokset kriittisesti korjattuna laitoksena säilyneiden käsikirjoitusten pohjalta.

Edellä mainittujen lisäksi muita paikkoja, joissa Sibeliuksen musiikkikäsikirjoituksia on, ovat hänen kustantajansa Breitkopf & Härtel ja Robert Lienau. Lienaun kokoelma ei ole kovin suuri siksi, että Lienaun osuus Sibeliuksen teosten kustantajana oli melko vähäinen. Breitkopf taas kustansi valtaosan Sibeliuksen teoksista, mutta jostain syystä hänen Breitkopfille lähettämistä käsikirjoituksista valtaosa (mm. 1., 2. ja 4. sinfonian partituurit, Aallottaret, Tapiola ynnä monet muut) on kateissa, eikä kukaan tiedä missä ne ovat. Myös tanskalaisella Edition Wilhelm Hansenilla oli monia käsikirjoituksia, mutta ne onnistuttiin yhtä lukuunottamatta ostamaan Helsingin yliopiston kirjaston kokoelmaan. Merkittävin kotimainen Sibeliuksen kustantaja kustannusliike Fazer (nykyään Fennica Gehrman Oy) taas tallensi omistamansa kappaleet jo vuosia sitten Helsingin yliopiston kirjastoon.

Muita paikkoja, joihin Sibeliuksen musiikkikäsikirjoituksia on kulkeutunut, ovat eri kirjastot ja arkistot sekä Suomessa että ulkomailla ja yksityishenkilöiden kokoelmat. Näissä olevien määrä on kuitenkin varsin vähäinen. Silloin tällöin on joitakin yksittäisiä käsikirjoituksia myytävänä kansainvälisissä huutokaupoissa, joissa niiden hinnat tavallisesti ovat niin korkeita, että julkisilla kirjastoilla ja arkistoilla on vaikeuksia hankkia niitä kokoelmiinsa. Ainakin tutkimuksen kannalta tämä on vahinko, sillä yksityiskokoelmissa oleviin kappaleisiin tutkijat eivät voi tutustua.

Vaikka Sibeliuksen musiikkikäsikirjoituksia siis on säilynyt huomattava määrä, paljon on kuitenkin myös kateissa. Kuten tunnettua, hän itse poltti käsikirjoituksiaan eri aikoina, ja nämä kappaleet ovat lopullisesti poissa. Mutta hän myös jakeli, ainakin nuoruudessaan, käsikirjoituksiaan muille, ja tällaisia kappaleita saattaa olla joissain kätköissä, joista ne eivät vielä ole tulleet esiin. Breitkopfille menneiden lisäksi myös monille satunnaisille kustantajille (esimerkiksi New Yorkissa toimivalle Carl Fisherille) lähetetyt käsikirjoitukset ovat kateissa. On ehkä toivoa, että nekin vielä jonain päivänä löytyvät. Se olisi tärkeää, koska koottujen teosten tekeminen niiden sävellysten kohdalla, joiden käsikirjoitukset ovat kateissa, on erittäin hankalaa. Mutta käsikirjoitusten löytymisellä olisi yleisempääkin merkitystä, sillä jokainen uusi esille tuleva Sibeliukseen liittyvä dokumentti antaa meille uutta tietoa tästä yhdestä kaikkien aikojen merkittävimmästä säveltäjästä.