Säveltäjän isä, tohtori Sibelius, harrasti
viulun- ja kitaransoittoa sekä laulua. Hämeenlinnalaisten
mukaan tohtori soitti viuluaan peräti kauniisti, ja pienen
pojan alitajuntaan saattoi hyvinkin jäädä kuvia
isän viulunsoitosta äidin säestäessä
häntä pianon ääressä. Eipä ihme,
että poika oppi hyvin nuorena pianonsoiton alkeita ja alkoi
löytää melkein samanaikaisesti viulustakin säveliä.
Jo varhain Jannea alkoi kiinnostaa myös turkulaisen Pehr-sedän
musiikkiharrastus ja soitinkokoelma, joka sisälsi useita
viuluja, sellon, kaksi käyrätörvea ja kaksi taffelipianoa.
Pehrin tekniikka riitti siihen, että hän saattoi soittaa
tuntemiensa viulukonserttojen komeita juoksutuksia kerta toisensa
jälkeen.
Janne
ei juurikaan saanut musiikillista opetusta lapsuutensa aikana,
harrastuksen pääpaino oli improvisoinnissa ja kuullun
musiikin matkimisessa korvakuulolta.
Piano
pysyi Jannen pääsoittimena, kunnes vanha taffelipano
vaihdettiin uudempaan instrumenttiin.
"Lapsena kotonani oli taffelipiano, jonka sävelkorkeus
oli n. 3/4 askelta liian matala. Koko maailmani oli siinä,
ja kun hankittiin uusi piano (Heidillä nykyisin) jonka viritys
oli normaali, särkyi kaikki, vieraannuin ja aloin siirtyä
viulun kannalle", hän muisteli myöhemmin vävypojalleen
Jussi Jalakselle.
Kuitenkin
vasta syyskuussa 1881, lähes 16-vuotiaana, Janne pääsi
Hämeenlinnan etevimmän viulunsoitonopettajan Gustaf
Levanderin tunneille. Hän edistyi nopeasti, vaikka oikea
käsivarsi olikin vielä kipeä pari vuotta aiemmin
sattuneen onnettomuuden johdosta. Kyynärpään murtumisen
johdosta hän ei koskaan kykenisi vetämään
täyttä jousenmittaa.
Lähes
välittömästi tuntien alkamisen jälkeen Janne
pääsi koulun juuri perustettuun oppilasorkesteriin.
Hän ryhtyi myös soittamaan triossa, jossa Christian-veli
soitti selloa ja Linda-sisko pianoa. Välillä sisarukset
säestivät häntä myös nelikätisesti
pianolla.
Kamarimusisoinnista
tuli tärkeä osa Jannen elämää. Vuonna
1882 hän kirjoitti Pehr-sedälle soittavansa mm. Kayserin
etydejä ja duettoja Anna Tigerstedtin, kunnanlääkäri
Theodor Tigerstedtin tyttären kanssa. Syksyllä 1882
Sibelius liittyi jousikvartettiin, jossa ensimmäistä
viulua soitti Anna Tigestedt, alttoviulua Levander ja selloa apteekkari
Elfsberg. Ohjelmistossa oli esimerkiksi Haydnin kvartettoja. Vuosina
1882-1885 viulunsoitto oli Sibeliuksen rakkain vapaa-ajanharrastus,
ja hän myös sävelsi joukon kamarimusiikkiteoksia
lähipiirinsä musisoitavaksi.
Vuonna
1885 Sibelius kirjoitti ylioppilaaksi ja siirtyi Helsingin musiikkiopistoon.
Viulunsoiton opettajaksi tuli Mitrojan Wasiljeff, joka vaati Sibeliusta
harjoittelemaan neljä tuntia päivässä. Se
ei onnistunut, mutta opettaja piti silti oppilastaan "musiikkinerona".
Janne sai opetella heti ensimmäisenä syksynä Viottin
ja Roden pienet konsertot.
Sibelius
nousi opiston jousikvartetin kakkosviulistiksi syksyllä 1887
opettajan vaihduttua Hermann Csillagiksi. Hän soitti läpi
opintovuosien aktiivisesti myös Akateemisessa orkesterissa
yliopiston harjoitusmestarin Richard Faltinin johdolla.
Solistina
hän sai aluksi oppilaskonserteissa hyviä kritiikkejä
paikallisissa lehdissä, mutta vähitellen kaikille tuli
selväksi, että Sibelius oli lupaavampi säveltäjänä
kuin viulistina.
Vuonna
1887 Sibelius perusti ystävineen omankin jousikvartetin.
Siihen kuuluivat säveltäjän ja Christian-veljen
lisäksi Richard Faltin nuorempi sekä Ernst Lindelöf.
Parissa vuodessa pojat ehtivät harjoitella suurimman osan
Haydnin kvartetoista sekä Mozartin ja Beethovenin kuusi ensimmäistä
kvartettoa.
Opintovuosien
soittokumppaneihin kuului myös Sibeliuksen sävellysopettaja
Martin Wegelius, joka säesti mielellään pianolla
oppilastaan vapaahetkinä. Tulevaisuuden kannalta tärkeä
soittokumppani oli Armas Järnfelt. Hän säesti kotonaan
Sibeliusta pianolla juuri silloin, kun perheen Aino-tytär
astui huoneeseen.
Opintovuosina
Berliinissä ja Wienissä Sibelius keskittyi säveltämisopintoihin,
mutta soitteli toki viuluakin ystäviensä kanssa kamarimusiikki-iltoina.
Wienissä hän sai soittaa oppilasorkesterin täydennyksenä,
ja rahanpuutteen vuoksi hän osallistui jopa Wienin filharmonikkojen
koesoittoon. Tunnin soiton jälkeen hänellä kuitenkin
nousi "metallin maku" suuhun ja pyörtyminenkin
oli lähellä. Tuomariston mielestä hän oli
liian hermostunut orkesterimuusikoksi.
Palattuaan
Suomeen Sibelius esiintyi viulistina ainakin 21. elokuuta 1891
Tammisaaressa pianisti Karl Ekmanin kanssa ja soitti Impromptunsa
ja Svendsenin Romanssin. Hän opetti Loviisassa samana syksynä
viulunsoittoa yksityisoppilaille ja jatkoi kamarimusisointia.
Hän käväisi myös Helsingissä soittamassa
orkesterissa, kun vanhat riitapukarit Robert Kajanus ja Martin
Wegelius olivat yhdistäneet voimansa juhlakonsertin merkeissä.
Jean
Sibeliuksen läpimurto suomalaisten suurimpana säveltäjätoivona
sinetöityi toukokuussa 1892 Kullervon kantaesityksen
jälkeen. Hänet palkattiin syksyllä opettajaksi
Wegeliuksen musiikkiopistoon ja Kajanuksen orkesterikouluun. Aineina
olivat teoria ja viulunsoitto, ja opetusta oli pahimmillaan yli
30 tuntia viikossa. Opetustehtävien lisäksi Sibelius
soitti vielä syksystä 1892 kevääseen 1893
musiikkiopiston kvartetissa toista viulua.
Sibeliuksen
ansioista viulunsoiton opettajana ei ole tietoa. Hän lopetti
viulunsoiton opetuksen varsin pian, mutta esiintyi silloin tällöin
Kajanuksen pyynnöstä orkesterin vahvistuksena rivimuusikkona
ainakin vuoteen 1896 asti.
Viulunsoitosta
oli hyötyä Sibeliukselle sekä säveltäjänä
että kapellimestarina. Kun alttoviulunsoittajat yrittivät
tehdä nuorelle säveltäjäkapellimestarille
kiusaa Heidelbergin musiikkijuhlilla 1901, Sibelius otti tyynesti
alttoviulun ja näytti itse, miten kohta tulee soittaa. Orkesterin
asenne muuttui heti.
Sibelius
oli unelmoinut viuluvirtuoosin urasta, ja vuonna 1904 hän
purki turhautumisensa viulukonserttoon, jonka alkuperäisversio
on yksi viulukirjallisuuden vaikeimmista. Aino Sibelius on kuvaillut
miehensä soittoa sävellystyön aikaan: "Hänellä
on semmoinen paljous aiheita käymässä päälle,
että hän on ollut kirjaimellisesti pyörällä
päästään. Yöt läpeensä hän
valvoo, soittaa ihmeen kauniisti, ei voi tempautua irti ihastuttavista
sävelistä - hänellä on ideoita niin että
sitä ei uskoisi. Ja kaikki aiheet niin kehityskelpoisia,
täynnä elämää."
Kantaesitys
ei aivan onnistunut, ja säveltäjä muokkasi teosta
1905 hitusen helpommaksi ja tasapainoisemmaksi.
Ainolaan
muuton jälkeen Sibelius soitti viulua lähinnä kotonaan.
"Silloin tällöin, oikeastaan aika usein, soitamme
yhdessä Mozartin ja Beethovenin viulusonaatteja. Se on niin
hauskaa", Aino Sibelius kertoi Pohjolan tyttären
sävellystyön aikoihin.
Sibeliuksen
tyttäristä Eva, Ruth, Katarina ja Heidi opettelivat
pianonsoittoa. Vain Margareta soitti isänsä tavoin myös
viulua ja alttoviulua. Säveltäjällä oli käytössään
kaksi viulua, joista parempi päätyi myöhemmin Margaretan
tyttärelle Sadulle.
Säveltäjän
viulunsoiton lopetti käsien vapina, joka paheni 1930-luvulla
jopa kirjoitustyötä haittaavaksi ongelmaksi. "Ennen
soitin viulua", hän selitti eräälle vieraalleen.
"Enää en soita, mutta sormeni eivät sitä
tiedä. Ne soittavat edelleen. Tremoloa, tiedättehän,
koko ajan."
Viulu
oli kuitenkin elimellinen osa Sibeliuksen muusikkoutta aivan viimeisiin
vuosiin asti.
"Istuessaan
Ainolan kirjaston nojatuolissa hän hyvin usein vasemmalla
kädellään sormeili kuviteltua viulun kaulaa, oikeaa
kyynärvarttaan", säveltäjän vävy
Jussi Jalas kirjoitti muistelmissaan. "Käsi liukui asemanvaihdoiksi,
sormet ryhmittyivät muodostamaan sointuja ja etsivät
sormituksia sävelkuluille, jotka hänen mielessään
soivat nimenomaan viulun ääninä."