Jean Sibelius aloitti kapellimestarinuransa lähes 26-vuotiaana
aloittelevana säveltäjänä vuonna 1891. Hän
tunsi orkesterien työskentelyn jo varsin hyvin soitettuaan
viulistina ja jopa konserttimestarina oppilas- ja harrastelijaorkestereissa.
Kokemuksesta oli apua, kun hänen ystävänsä
Robert Kajanus rohkaisi Sibeliusta johtamaan E-duuri-alkusoiton
ja Balettikohtauksen 24. marraskuuta.
"Johtaminen
oli ihanaa. En ollut lainkaan hermostunut. Tunsin itseni vain
päätä pidemmäksi", Sibelius kirjoitti
ystävälleen Adolf Paulille. "Kun sävellykset
eivät vain olisi sellaista paskaa", hän lisäsi
itsekriittisenä.
Päivälehden
kriitikon Oskar Merikannon mukaan säveltäjä vaikutti
kuitenkin hermostuneelta.
"Me ihmettelemme tämän kaiken luojaksi tuota nuorta
miestä, joka waatimattomana seisoo johtaja paikalla ja hiukan
hermostuneesti kulettaa tahtipuikkoa", Merikanto kirjoitti.
Seuraava
haaste oli suurempi: Sibelius sai keväällä 1892
valmiiksi yli tunnin pituisen Kullervon baritonille,
mezzolle, mieskuorolle ja orkesterille. Hän harjoitti ja
johti itse sävellyskonserttinsa, eikä tämä
sujunut vaikeuksitta.
”Niin,
en unohda koskaan ensimmäistä orkesteriharjoitusta,
jolloin orkesterin jäsenet minun laulettuani ensimmäisen
resitatiivin, purskahtivat hillittömään nauruun,
niin että heidän vartalonsa taipuivat aivan kaksinkerroin”,
Kullervon solisti Emmy Achté on muistellut.
Suomalaiset
kuorolaiset Sibelius sai kuitenkin jo harjoituksissa mukaansa
tavalla, joka on ominaista vain synnynnäiselle kapellimestarille.
” Silmät paloiwat! Se oli kai sitä innostuksen
tulta, josta runoilijat puhuwat”, kuorossa laulanut Jukka
Rautio muisteli. ”Harjoitusten aikana hän woitti täydellisesti
luottamuksemme. Kaikki epäilyksemme haihtuiwat.”
Sibeliuksen
hermostuneisuus käy ilmi myös kantaesityksen kuvauksista.
”Kalpea hän oli. Ja kun tahtipuikko kohosi ylös,
teki sen kärki ylimääräisiä liikkeitä,
mistä woi päätellä, että miehen sydän
tykytti mitä nopeimmassa prestissimo-tempossa. Pelotti jo
miten tässä käynee. Se oli kuitenkin turhaa pelkoa.
Ja pian se häwisikin, niin johtajalta kuin laulajiltakin”,
Rautio muisteli.
Vuonna
1892 Sibelius oli kapellimestarina vielä raakile. Arvostelijoista
esimerkiksi Oskar Merikanto mainitsi, että ”kööri”
tuntui epävarmalta eikä orkesteri ollut ”asiastaan
warsin selwänä.”
”Se oli kuin tuliwuorenpurkaus”, kuvasi yleisössä
istunut ruotsinkielinen musiikinopiskelija Axel Törnudd.
”Useimpien mielestä se oli täydellinen kaos. Oliwatpa
monet ’taiteen tuntijat’ waltawasti suuttuneitakin.”
Sibeliuksen
torailu Kajanuksen orkesterin kanssa jatkui lähes koko 1890-luvun.
Helmikuussa 1893 hän johti uuden orkesteriteoksensa Sadun.
Jo harjoituksissa osa orkesterin muusikoista piti teosta yhtä
käsittämättömänä kuin Kullervoa
ja ehdotti sen hylkäämistä. Tähän Kajanus
ei suostunut, ja sävellys soitettiin 16. helmikuuta. Merikannon
mukaan runsaat suosionosoitukset ”näyttiwät selwään,
että kappaleesta oli nautittu ja että siis Sibeliuksen
musiikkia wähitellen oli opittu ymmärtämään".
Huomio saattoi olla ennenaikainen.
Heti
maaliskuussa 1893 Sibelius johti jälleen Kullervon
peräti kolmesti. Tuloksena oli katastrofi. Uuden Suomettaren
mukaan orkesteri oli soittanut haluttomasti ja ymmärtämättä
teoksen sisältöä. Aftonbladetin mukaan teos oli
”pitkä, yksitoikkoinen ja väsyttävä.”
Myös Merikannon mukaan orkesteri teki pikkuvirheitä
ja kuoro tuntui epävarmalta. Masentunut Sibelius ei enää
koskaan johtanut teosta, eikä antanut muidenkaan johtaa siitä
edes osia siitä vuosikymmeniin.
Seuraava
suurempi koitos oli marraskuussa 1893, jolloin hän johti
surkeissa olosuhteissa Karelia-musiikkia historiallisiin
kuvaelmiin. ”Sibelius vapisi siihen aikaan kuin haavan lehti
johtaessaan sävellyksiään, en luule pelosta, vaan
helposti ymmärrettävästä kiihkosta ja jännityksestä”,
kuoronjohtaja Ernst Lampén muisteli kantaesitystä.
Puheensorina täytti salin, ja varsinaisia kuulijoita oli
perimmäisessä nurkassa vain kourallinen.
Orkesterin
ja kriitikkojen vastustus tietysti harmitti Sibeliusta, ja säveltäjä
saattoi olla 1890-luvulla hyvinkin kiukkuinen kapellimestari.
”Pelkäsin kiivasta "Sibbaa" sen jälkeen,
kun hän oli ajanut harjoituksesta pois erään hienon
rouvan, joka oli uskaltanut naurahtaa - pikkuisen vain”,
laulajatar Aino Ackté muisteli promootiokantaatin harjoituksia
keväällä 1894.
Orkesterin
vastustus jatkui vielä huhtikuussa 1896, jolloin Sibelius
harjoitti Lemminkäissarjaansa. ”Silloin oli
orkesterikin niin tavattomassa oppositiossa, että harjoitukset
olivat vähällä mennä myttyyn”, säveltäjän
puoliso Aino Sibelius muisteli. ”Minä en edes uskaltanut
mennä sisään niitä seuraamaan, vaan itkin
oven ulkopuolella yliopiston käytävässä. Viimein
syöksyi mieheni ulos kasvoiltaan vihreänä suuttumuksesta
ja mielenliikutuksesta.”
Kantaesitys
sai kirjavia arvioita. Sibeliuksen katsottiin kuitenkin saavan
kapellimestarina ja säveltäjänä esiin "sointujen
rikkautta". "Kuin jokainen soitin kolminkertaistuisi
ihmeellisistä ääniaalloista, joita ei koskaan ole
kuullut ennen”, perheystävä Aina Slöör
ihasteli.
Vuoteen 1896 osuu myös kaksi takaiskua Sibeliuksen kapellimestariuralla.
Kruunajaiskantaatin ensiesitys 2. marraskuuta epäonnistui
erään soittajan humalatilan vuoksi. Myös lyhyen
Neito tornissa –oopperan kantaesitys meni Oskar
Merikannon mukaan ”koko lailla sekawasti”. Muutamat
marraskuun 1896 esitykset jäivätkin Sibeliuksen ainoiksi
yrityksiksi oopperakapellimestarina.
Nämä
vastoinkäymiset nostettiin esiin, kun Sibelius oli viedä
Yliopiston musiikinopettajan viran ystävänsä Robert
Kajanuksen nenän edestä. Sibelius valittiin virkaan,
mutta Kajanus kirjoitti valituskirjelmän, jossa hän
muistutti Kruunajaiskantaatin esityksen epäonnistumisesta
ja Sibeliuksen puutteista kapellimestarina. Virkaan kuului Akateemisen
orkesterin harjoittaminen, ja Kajanus sai valituksensa ansiosta
viran. Päätös ei välttämättä
ollut väärä. Molempien johdolla opiskellut Georg
von Wendt piti Kajanusta etevämpänä kapellimestarina
kuin Sibeliusta ainakin 1890-luvulla.
”Orkesteri
ei aina ymmärtänyt, mitä Sibelius ajoi takaa johtaessaan",
von Wendt arvioi. "Se johtuu osaltaan siitä, että
häntä aina häiritsi tietty hermostuneisuus. Kajanus
pystyi paremmin välittämään säveltäjän
ajatukset muusikoilleen ja hänen kykynsä saada musiikki
soimaan salissa niin kuin Sibelius ilmeisesti sen oli mielessään
kuullut, oli ajoittain todella ilmiömäistä. Sibeliuksen
sinfonioiden tulkkina Kajanus on mielestäni omaa luokkaansa.”
Seuraava
tärkeä koe oli Lemminkäissarjan uusittu
versio 1. marraskuuta 1897. Merikanto kehui teosta, mutta toinen
tärkeä kriitikko, ruotsinkielinen Karl Flodin haukkui
musiikkia ”patologiseksi”. Konsertti oli kuitenkin
täydellinen yleisömenestys, ja näihin konsertteihin
Kajanuksen orkesterin vastarinta näyttää tyrehtyneen.
Kun Sibelius vuoden 1898 alussa johti Kuningas Kristian II
–näyttämömusiikkiaan, häntä ihailtiin
jo paitsi säveltäjänä, myös kapellimestarina.
Ihailu
vain kasvoi Suomessa keväällä 1899. Venäjä
oli julkaissut helmikuussa manifestin, jolla haluttiin rajoittaa
Suomen suuriruhtinaskunnan autonomiaa. Sibelius ryhtyi manifestin
vuoksi protestisäveltäjäksi, ja sävelsi vuoden
aikana esimerkiksi Ateenalaisten laulun, Jäänlähdön
Oulunjoesta ja muita protestiteoksia. Sibeliuksen musiikki
muodostui varsinkin Ateenalaisten laulun suosion ansiosta
kansan vapaudenkaipuun symboliksi.
Tämä
heijastui jo ensimmäisen sinfonian ja Ateenalaisten laulun
kantaesityksessä 26. huhtikuuta. Rohkean protestisäveltäjän
maine toi Sibeliukselle entistä enemmän auktoriteettia
myös orkesterin silmissä.
Sanomalehdistön
päivien musiikki sai marraskuussa hieman välinpitämättömämmän
vastaanoton, koska huomio kiinnittyi näyttämöllä
esitettyihin kuvaelmiin. Kriitikko Heikki Klemetti ylisti kuitenkin
Sibeliuksen kapellimestarin taitoja. ”Sainkin paljon sellaista,
jota en ole sittemmin kuullut", Klemetti ylisti myöhemmin.
”Mekanisoivat paljolta runon nykyisin, ei ole 'Historiallisissa
kuvissa' tempot niinkuin oli ennen, lasketaan mielikuvituksettomasti
yli olkansa paljonsanovat asiat, etenkin ulkomailla.”
Sibelius
työsti todellakin Sanomalehdistön päivien musiikista
Historiallisia kuvia I -sarjan yli vuosikymmen myöhemmin.
Kuitenkin jo vuonna 1899 hän muokkasi näyttämömusiikin
päättäneestä Suomi herää
-numerosta Finlandian, joka sinetöi hänen suosionsa
Suomessa.
Vuosisadan
vaihteessa päättyivät myös Sibeliuksen oppivuodet
kapellimestarina. Hän oli valmis esittäytymään
ulkomailla.