Sodan päätyttyä Sibelius pääsi jälleen johtamaan myös ulkomaille. Kesällä 1919 hän johti toisen sinfoniansa Kööpenhaminassa Pohjoismaisen musiikin päivillä. Vanhan suosikkiteoksen harjoittaminen sujui vaikeuksitta, ja menestys oli hyvä. ”Hänen korkea pitkä hahmonsa taipuu orkesterin ylle… Hänen tahtipuikkonsa on todellinen Mooseksen sauva, joka iskee vettä kalliosta…Kun hän seisoi siinä eilen orkesterin edessä, hän muistutti melkein taikuria, joka manaa pahoja ja salaperäisiä henkiä. Nerous painoi leimansa eilisillan tunnelmaan”, Charles Kjerulf kirjoitti.

Marraskuun lopulla Sibelius esitteli vihdoin viidennen sinfonian kolmannen ja lopulliseksi jääneen version Helsingissä. Suosionosoitukset olivat jopa nirson säveltäjän itsensä mielestä ”ainutlaatuiset”. Vihdoinkin vuosien painin vaatinut mestariteos oli valmis.

Jo seuraavassa kuussa säveltäjän alkoholinkäyttö oli kuitenkin aiheuttaa katastrofin. Kyseessä oli Stenmanin taidepalatsin vihkiäiset, eikä Sibelius ilmeisesti ottanut pientä johtamistehtäväänsä kovin vakavasti.

”Orkesteri ja kuoro esittivät Sibeliuksen tapausta varten säveltämän juhlakantaatin [Scène pastorale, joka sai muokkausten jälkeen nimekseen Autrefois] mestarin itsensä johtamana”, Eino Krohn on kirjoittanut. ”Tämä tärkeä ohjelmanumero oli kuitenkin vaarassa menettää suurimman loistokkuutensa, Sibeliuksen henkilökohtaisen läsnäolon orkesterin ja kuoron johtajana. Tuntia ennen tilaisuutta saatiin näet tietää, että maestro oli hävinnyt teille tietymättömille. Onneksi hänet ponnekkaan etsiskelyn jälkeen vihdoin löydettiin Catanista tai Angleterrestä, mutta siksi väsyneenä, että hänen esiintymisensä näytti mahdottomalta. Gösta Stenman sai kuitenkin hankituksi jostain puolikkaan samppanjaa. Tyhjennettyään sen Sibelius oli loistokunnossa ja johti virkeänä kantaattinsa, jopa orkesterin myöhemmin soittaman toisenkin ohjelmanumeron.”

Hyvinä päivinään hän johti kuitenkin jo jopa paremmin kuin ystävänsä Robert Kajanus – näin ainakin innokkaan kuorolaulajan Armi Klemetin mielestä.

”Kuorolaisten kannalta katsottuna oli hyvä johtaja ensi sijassa sellainen, joka löi tahtia selvästi niin että tiesi, koska esim. on yksi ja koska kolme, ja jonka merkkeihin pääsisääntulossa voi luottaa”, Klemetti selitti.

”Kaikki muu tuli sitten lisäksi, taiteellisuus, henki ja sen semmoinen, mutta se taas ei kuulunut meihin. Kajanuksen johtoa ei ollut aina helppo seurata. Hän oli tottunut orkesteriin, johon kuului rutineerattuja ammattisoittajia, mutta me olimme kaikki amatöörejä. Kajanuksella oli elegantit liikkeet, mutta ne eivät olleet täsmällisiä, vaan pikemminkin 'uivia'. Schnéevoigtia oli kyllä paljon helpompi seurata, samoin Sibeliusta, joka oli erittäin täsmällinen antaessaan sisääntulomerkkejä ja muuten rauhallinen.”

Myös Aino Sibelius piti puolisonsa johtamistyylistä. "Kajus oli detaljeissa erinomainen, aivan suurenmoinen hienoissa pianissimoissa, mutta sinä teet kaikki paljon enemmän 'grandiöst'", Aino kirjoitti 1920-luvulla miehelleen.

Jean Sibelius kapellimestarina teollisuusmessujen avajaisissa kesällä 1920.

Vuonna 1921 Sibelius vieraili viimeisen kerran Britanniassa. Runsaan kuukauden aikana helmi-maaliskuussa hän ehti johtaa useilla paikkakunnilla. Heti alkuun Lontoon Queens’s Hallissa koettiin triumfi. "Minulla oli mielestäni loistava menestys. V (viides sinfonia) on mestariteos. Orkesteri aplodeerasi. Yleisö huusi minut esiin 5 kertaa", Sibelius kirjoitti puolisolleen.
Kiertue jatkui Bournemouthin ja pienempien Lontoon-konserttien kautta Birminghamiin, jossa nuori Arthur C. Rankin seurasi kapellimestarisäveltäjää tarkasti ja kirjoitti vaikutelmistaan vuosikymmeniä myöhemmin Simon Rattlelle.

”Sadun lopun lähestyessä, lautasten iskun jälkeen, tapahtui jotain yllättävää”, Rankin muisteli. ”(Appleby) Matthews ryntäsi Sibeliuksen luokse ja ilmeisestikin väitteli hänen kanssaan siitä, että Sibelius ei hidastanut loppuosassa, kuten jotkut kapellimestarit tekevät. Olen kuullut, että tällainen tapa on edelleen varsin yleinen. Alex Cohen, orkesterin konserttimestari, piti jalkojaan kapellimestarin korokkeella, mikä oli kovin sopimatonta. (...) Sibelius johti [kolmannen] sinfonian hitaan osaan suunnilleen samassa tempossa kuin tekin [Simon Rattle]. Mielestäni tämä on tärkeää, koska se tuo avaruutta, joka jäisi puuttumaan (jos osa johdettaisiin nopeammin)."

26. helmikuuta Sibelius johti jälleen Lontoossa, tällä kertaa neljännen sinfoniansa. ”Sibeliuksen persoonallinen tulkinta teki syvän vaikutuksen”, Newmarch totesi. ”Busoni soitti tässä konsertissa ja oli myös aamun harjoituksissa. Minulla oli onni istua hänen lähellään, ja hänen kommenttinsa ystävän sävellyksestä olivat kiihkeän innokkaita.”

Newmarch kertoi, kuinka yleisö väitteli innokkaasti neljännen sinfonian merkityksestä. Kun yksi kehui sinfonian kauneutta ja toivoi teoksen välitöntä toistamista, toinen toivoi Sibeliuksen palaavan kaukaiseen kotimaahansa mahdollisimman nopeasti ja unohtuvan sinne. The Times-lehden mukaan neljännen sinfonian finaalin jälkeen "kuului joitakin hajanaisia läpsytyksiä, jotka juuri ja juuri täyttivät säädyllisyyden vaatimukset, mutta ei enempää". Toimittaja ymmärsi kuitenkin, että kyseessä oli loistava teos, jonka "hienous on sen askeettisuudessa".

Sibelius johti helppotajuisempia kappaleitaan vielä kahdessa sunnuntaikonsertissa ja kävi niiden välissä johtamassa Manchesterissa, jonka Free Trade Hall oli Newmarchin mukaan ”ääriään myöten täynnä”. Säveltäjä sai ”valtavat suosionosoitukset”.

Lontoossa Sibelius ihasteli vastaanottoa Helsingin Sanomien kirjeenvaihtajalle. ”Sain sen käsityksen, että mielenkiinto sinfoniojani kohtaan on täällä kaswamassa. (…) tulewana wuonna minulla onkin luultawasti uusi matka edessä."

Sibelius jatkoi Bergeniin Norjaan, jossa päänumerona oli toinen sinfonia. ”Suuria liikkeitä ei nähty. Ei, hän johti kevyesti ja sirosti. Elegantein tahdinlyönnein ja päättäväisellä vasemmalla kädellään hän sai esille sen minkä halusikin”, Morgenavisenin kriitikko ihasteli. ”Orkesteri noudatti hänen pienintäkin viitettään. Nyansoinnille antoi leimansa täsmällisyys ja hienous”.

Ennen konserttejaan Kristianiassa Sibelius keskittyi yltiömäiseen juhlimiseen, joka vaati lopulta veronsa. Sibelius johti nykyisessä Oslossa kolme loppuunmyytyä konserttia, mutta Aftonpostenin Hjalmar Borgström mainitsi, että Halvorsen ja Schnéevoigt olivat esittäneet ensimmäisen sinfonian paremmin. Itse sävellyksiä - myös Aallottaria ja jopa Valse lyriqueta - kiiteltiin hurmioituneesti.

Keväällä 1921 Sibelius johti jälleen Pohjoismaisen musiikin päivillä, jotka pidettiin tällä kertaa Helsingissä. Juhliminen vaati jälleen verojaan. Lemminkäinen palaa kotitienoille oli osa ylipitkää avajaiskonserttia, eikä esitys innostanut kriitikkoja. Päätöskonsertissa hän johti kriitikkojen mielestä ”tarmokkaasti ja ilmeikkäästi”, mutta säveltäjä Sverre Jordanin mukaan tämäkin esitys oli hieman epäonninen. ”Sibelius ei ollut parhaimmillaan. Hän sanoi myöhemmin, että kenraaliharjoitus ja konsertti samana päivänä olivat liikaa hänen hermoilleen.”

Vaikuttaa siltä, että Sibelius tuli näinä vuosina yhä tyytymättömämmäksi rooliinsa kapellimestarina. Marraskuussa 1921 hän johti Öisen ratsastuksen ja auringonnousun ja kuvitteli Kajanuksen orkesterin kääntyneen häntä vastaan. ”Orkesteri koostuu kahdesta elementistä, joista toinen on minun puolellani, toinen minua vastaan. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluvat olivat suorastaan epäkohteliaita, erityisesti (soolosellisti Ossian) Fohström. Pitääkö minun nyt sulattaa kaikki tämä ja antaa kaiken olla sillään vai onko minun puututtava asiaan?” hän pohti päiväkirjassaan.

Samaan aikaan Sibeliuksen maine maailmalla kasvoi kohisten: Busonin ja Henry Woodin kaltaisten pioneerien lisäksi myös Toscanini, Munck, Stokowski, Monteux ja Hermann Scherchen johtivat hänen teoksiaan. Stressaava kapellimestarityö oli pakollista enää vain velkataakan vähentämiseksi.

Seuraava todella merkittävä esiintyminen kapellimestarina oli kuudennen sinfonian kantaesitys Helsingissä 19. helmikuuta 1923. Ohjelma oli groteski: alkupuolella kepeitä ja viihteellisiä uusia pikkukappaleita kuten Suite caractéristique, joiden ”jazz-sävyjä” Sibelius korosti kriitikko Evert Katilan mukaan rennoin ja keikistelevin lanneliikkein. Loppupuolella kuultiin sitten kuudes sinfonia, mitä syvällisin ja vakavin mestariteos.

Olivatko lanneliikkeet alkoholin inspiroimia? Jos näin oli, säveltäjä teki viisaasti ottaessaan vaimonsa mukaan viimeiselle laajalle kiertueelleen Euroopassa. Aino Sibelius hillitsi miehensä juhlimista, ja konsertit sujuivat Tukholmassa hyvin. Sibelius johti kaupungissa ensimmäistä kertaa.
”Hän ei heiluta tahtipuikkoa tavallisten kuolevaisten tapaan, hänen johtamistyylinsä ei rakennu ylväistä eleistä ja mielistelevistä liikkeistä; lyhyin ja selkein lyönnein hän ilmaisee sen, mitä hänellä on sydämellään, sytyttää soittajiston ja innoittaa sen suurtekoihin. Tuskin koskaan aiemmin Konserttiyhdistyksen orkesteri on soittanut intensiivisemmin”, Svenska Dagbladetin William Seymer kirjoitti.

Säveltäjän vaimo oli riemuissaan. Varsinkin toinen sinfonia oli ollut menestys, ja muusikot saattelivat Jeanin autoon huutaen ”mestari, mestari”. ”Janne on johtanut aivan suurenmoisesti, kaikki kaikunut kirkkaasti ja ymmärtämys ollut suuri sekä yleisössä että orkesterissa”, Aino kirjoitti.

Roomassa Sibelius käytti paikallista kapellimestaria harjoittajana ja johti vain kenraaliharjoituksen ja konsertin itse. ”Monia kohtia jouduttiin toistamaan, ja koko puuha tuntui hieman häiritsevän ja ärsyttävän Sibeliusta; hänestä sanottiinkin, ettei hän pitänyt johtamisesta”, suomalainen Edvard Gummerus on muistellut kenraaliharjoitusta. Konsertti ei ilmeisesti ollut parasta Sibeliusta. Il Mondo moitiskeli ohjelmistovalintaa ja sanoi konsertin väsyttäneen kuulijoita.

Göteborgissa Sibelius valloitti täysin orkesterin muusikot, mutta antoi samalla kuoliniskun kapellimestarinuralleen. Ensimmäinen ilta esitteli viidennen ja kuudennen sinfonian sekä Pohjolan tyttären. Konsertti oli täydellinen menestys, mutta alkoholi maistui nyt säveltäjälle vaimon läsnäolosta huolimatta, olihan pitkä kiertue aivan lopuillaan.

”Pappa on harjoittanut hyvin hyvästi, on hyvin rauhallinen ja koko helsinkiläinen nervosité [hermostuneisuus] on poissa. (...) Konsertti eilen oli suurenmoinen. Kaikki meni mainiosti ja ilta vietettiin suurin elein myöhään yöhön. Aamulla 9 alkoi sitten uusi harjoitus. Tänä iltana konsertti. Pappa on briljanti”, Aino Sibelius kirjoitti.

Sibelius lähti aamuharjoitusten jälkeen loiventamaan krapulaansa. Hänet löydettiin vasta iltakahdeksan jälkeen ravintolasta popsimassa ostereita ja juomassa samppanjaa. Humaltunut Sibelius kiikutettiin konserttitaloon, ja hän pääsikin korokkeelle ajoissa - mutta löi esityksen poikki muutaman tahdin jälkeen luullen ilmeisesti, että kyseessä on harjoitus. Hänen puolisonsa häpesi.
”Minun korvissani kaikki soi yhtenä kaaoksena, olin kuin kuolemanhädässä”, Aino Sibelius muisteli myöhemmin.

Ohjelmassa oli taas esimerkiksi toinen sinfonia, jonka säveltäjä toki osasi pienessä sievässäkin. Suosionosoitukset olivat valtavat, ja orkesterin muusikoille jäi hänestä hyvä muisto.

”Niiden nykysäveltäjien joukossa, jotka osaavat johtaa orkesteria, ansaitsee Jean Sibelius epäilemättä kunniapaikan”, Gustaf Gille muisteli. Gillen analyysi on erittäin yksityiskohtaista:

”Jo ennen kuin hän nosti tahtipuikkonsa, olimme silmänräpäyksessä ymmärtäneet, että tämä innostava persoonallisuus osasi johtaa orkesteria. Muutaman tahdinlyönnin jälkeen meille oli selvää, että edessämme ei ollut ainoastaan synnynnäinen säveltäjä, vaan myös suurten mittojen orkesterijohtaja. Tosin hän johti vain omia sävellyksiään, mutta niin voi johtaa vain, jos on saanut orkesterinjohtamisen lahjan. Sibelius kuljettaa tahtipuikkoaan suvereenilla arvokkuudella. Hänen tahdinlyöntinsä on selkeää ja helposti seurattavaa, elekielensä täsmällistä pienimpiä detaljeja myöten, joten meillä ei ollut pienintäkään vaikeutta ymmärtää häntä. Harvoin esimerkiksi minä olen kokenut niin äärimmäisiä yksityiskohtien vivahteikkuutta kuin Jean Sibeliuksen johtaessa. Hän sai aikaan mitä ihmeellisimpiä pianissimoja - niin hiljaisia, että katsomossa tuskin edes huomasi orkesterin soittavan - kunnes seuraavalla hetkellä tuli esiin fortissimo, joka sai taiteemme vanhan temppelin melkein natisemaan liitoksistaan. (...) Göteborgin orkesteri on ennen ja jälkeen Sibeliuksen vierailun esittänyt hänen teoksiaan. Tosiasiaksi jää, että vaikka orkesteri on aina ollut kyvykkäiden kapellimestarien käsissä, ei se koskaan ole pystynyt tulkitsemaan Sibeliuksen sävellyksiä niin kuin säveltäjän johdolla tapahtui. Muiden kapellimestarien johtaessa monet pienet yksityiskohdat häviävät täysin kuuluvilta, sen saimme hänen johtaessaan huomata.”

Göteborgin tapaus jäi hiertämään puolisoiden välejä. Aino sujautti lopulta kirjelapun puolisolleen Ainolassa. Siinä hän totesi, ettei hän voinut enää seurata Jeania kapellimestarikiertueille, koska ei kestänyt tämän esiintymistä humalatilassa.

”Joskin johtaessasi tuntuu kaikki menevän silloin loisteliaammin, ei asia ole niin. Tarkempi kuulija kyllä eron huomaa ja silloin tuntuu se rikokselta omia kalliita sävellyksiäsi kohtaan. En voisi tulla kanssasi Ruotsiin, sillä en voisi kärsiä enää mitään senkaltaista ja huomaan ettet enää vähääkään pane arvoa ainoan oikean ystäväsi neuvoille”, vaimo kirjoitti.

Aino Sibelius ei todellakaan seurannut säveltäjää Ruotsiin Sibeliuksen tehdessä toisen ja viimeisen johtamismatkansa Tukholmaan maaliskuussa 1924. Mukana oli Fantasia sinfonica eli tuleva seitsemäs sinfonia, ja teos sai ylistäviäkin arvoita, vaikka ”orkesterin tarkkuudessa ja selkeydessä ei ollut erityisempää kiittämistä” ruotsalaiskriitikon mukaan.

Sibeliuksen kapellimestariura lähestyi loppuaan Göteborgiin toilauksen vuoksi. Koska Aino ei enää suostunut tulemaan mukaan konsertteihin, hän ei voinut johtaa säännöllisesti Helsingissä. Ennemmin tai myöhemmin vaimon poissaolo olisi herättänyt kiusallista huomiota.

Poikkeuksen hän teki maaliskuussa 1925 johtaessaan Morceau romantique sur un motif de M. Jacob de Julin –sovituksensa Mannerheimin lastensuojeluliiton juhlassa Helsingissä ilmeisesti suuresti kunnioittamansa Mannerheimin vuoksi.

Ulkomaille hän saattoi vielä lähteä ilman vaimoaan: Sibelius johti Kööpenhaminassa, Malmössä ja vielä uudelleen Kööpenhaminassa jo loppuvuodesta 1924. ”Minun on lopetettava johtaminen, sillä saadakseni hermoni rauhoittumaan minun on nykyään liioiteltava, minkä lääkärikin hyvin tiesi”, Sibelius tunnusti kirjeessään puolisolleen lokakuussa konserttien jälkeen.

Tämän jälkeen esiintymiset kapellimestarina olivat poikkeuksia. Hän kävi vielä lokakuussa 1926 Kööpenhaminassa johtamassa mm. viidennen sinfonian. Vaisuhko vastaanotto sai hänet sydämistymään niin, että järjestäjät joutuivat maanittelemaan hänet johtamaan myös konsertin loppupuolen. Hän päätti varsinaisen kapellimestariuransa kahteen suurimpaan hittiinsä, Valse tristeen ja Finlandiaan. Vielä kerran myrskyisät suosionosoitukset hyväilivät häntä onnistuneen orkesterikylvyn jälkeen.

Sibeliuksella oli monia hyviä syitä lopettaa kapellimestariuransa. Vuoden 1925 60-vuotispäivien lahjat olivat lähes kuolettaneet hänen velkansa, ja vuonna 1927 hän oli jo velaton, nopeasti vaurastuva mies. Kapellimestarin työhön hän ei enää nähnyt aihetta, sillä ajan suuret kapellimestarit johtivat hänen musiikkiaan muutenkin.

”Minun konserttoni (Wilhelm) Furtwänglerin johtamana merkitsee enemmän kuin 10 omaa (sävellyskonserttia). Hän on aivan suurenmoinen orkesterinjohtaja”, Sibelius kirjoitti vaimolleen Berliinistä 1928.

Luopuessaan kapellimestariudesta Sibelius kuitenkin myös erkaantui orkesterielämän käytännöllisestä puolesta. Jälkeenpäin voi todeta, että hän pystyi säveltämään suuria orkesteriteoksia vain toimiessaan silloin tällöin myös kapellimestarina. Ainolan hiljaisuus alkoi juuri silloin, kun hän vetäytyi käytännön muusikontyöstä.