Yksinlaulut ja sovitukset lauluäänelle ja pianolle

Yksinlaulut muodostavat niin alku- kuin päätepisteenkin Jean Sibeliuksen mittavalle uralle. Hänen ensimmäinen julkaistu teoksensa oli laulu Serenad (1888) Johan Ludvig Runebergin runoon. Myöskin ensimmäinen laaja julkaisu koostui lauluista: vuonna 1892 kustannusyhtiö Otava julkaisi 7 sånger af Runeberg i musik satta af Jean Sibelius, myöhemmin opuksena 13 tunnetut laulut. Näistä säveltäjänuransa alkuvuosista lähtien Sibelius sävelsi yksinlauluja melko säännöllisesti aina vuoteen 1918 asti. Viimeisten lauluopusten 88 ja 90 valmistuttua uusia lauluja syntyi ainoastaan muutama. Kuitenkin vain muutamia kuukausia ennen kuolemaansa vuonna 1957 Sibelius vielä palasi laulujensa ääreen ja hän sovitti orkesterille laulun Kom nu hit död! (op. 60 nro 1) vävynsä kapellimestari Jussi Jalaksen avustamana.

Mittavan uran seurauksena myös laulutuotanto on hyvin laaja: siihen kuuluu 109 laulua (tai 111, mikäli op 72 kadonneet laulut lasketaan mukaan). Lauluista valtaosa sisältyy säveltäjän kahdeksaan lauluopukseen. Laulut alkoivat saavuttaa suosiota ensiesityksistään lähtien sekä esittäjien, kriitikoiden että myös yleisön keskuudessa; myös tutkimuksessa tämä tuotannon alue on luettu säveltäjän keskeisimpiin. Teosten kansainvälistä menestystä on kuitenkin rajoittanut niiden kieli - valtaosa lauluista on ruotsiksi - mutta pohjoismaissa ja etenkin kotimaassa ne ovat saavuttaneet pysyvän aseman laulajien ohjelmistoissa.

Sibeliuksen yksinlaulutuotanto koostuu pikemminkin erillisistä teoksista kuin laajamuotoisista sarjoista - lukuun ottamatta opusta 88, jonka Sibelius itse nimesi laulusarjaksi. Tuotannon voi kuitenkin jakaa kahteen ajanjaksoon sen perusteella, syntyivätkö laulut erikseen vai osaksi kokoelmaa (ja opuksen 88 tapauksessa osaksi laulusarjaa). Lukuunottamatta opusta 13 varhaiset laulut syntyivät nimittäin aina erillisiksi teoksiksi ja ne julkaistiin useimmiten erikseen ja vain parissa tapauksessa kahden ja kolmen laulun yhteisjulkaisuina. Opuksesta 50 (1906) lähtien Sibelius alkoi kuitenkin säveltää kaikki laulukokoelman laulut yhtä soittoa ja nämä myös julkaistiin samanaikaisesti. Sama koskee opuksia 57, 61, 86, 88 ja 90. Myöhäisistä laulukokoelmista vain op. 72 poikkeaa tästä säännöstä.

Opuksissa 13, 57 ja 90 Sibelius vahvisti kokoelmien yhtenäisyyttä säveltämällä kuhunkin vain yhden runoilijan tekstejä (op. 13 ja 90 Runebergin ja op. 57 Ernst Josephsonin teksteihin). Opuksesta 57 erottuu jonkinasteista laulusarjanomaisuutta. Ennen kokoelman julkaisua Sibelius näet vaihtoi muutamien laulujen järjestystä, mikä tuskin olisi ollut tarpeellista, ellei hän edes jossain määrin ajatellut lauluja yhdeksi kokonaisuudeksi. Lisäksi kokoelman toiseksi viimeinen kappale Vänskapens blomma päättyy vailla finaalisuutta ja suorastaan vaatii päätösnumeroa jatkokseen. Op. 1 taas on teemaltaan yhtenäinen: kaikki teokset ovat nimittäin joululauluja. Sarjaksi ei tätä opusta voi kuitenkaan kutsua.

Sibeliuksen tuotanto on tyylillisesti epäyhtenäistä. Miltei kaikki kokoelmat sisältävät monentyylisiä sävellyksiä, jotka ammentavat erilaisista lähteistä: esimerkiksi osa lauluista schubertmaisesta liedistä, osa taas pohjoismaisesta romanssityylistä. Osaa voi kuitenkin verrata ainoastaan Sibeliuksen omaan ainutlaatuiseen laulutaiteeseen. Tällainen tyylien kirjo näkyy jo varhaisesta opuksesta 13 ja jatkuu läpi tuotannon aina viimeiseen opukseen 90.

Musiikilliselta tyyliltään yhtenäisimpiä ovat vuosisadanvaihteessa syntyneet myöhäisromanttiset opukset 36-38 sekä viimeisenä sävellyskautena syntyneet opukset 86 ja 88. Näistä jälkimmäistä Sibelius ei syyttä nimennyt laulusarjaksi: se on hänen laulutuotantonsa yhtenäisin paitsi runojen tematiikan myös musiikin tyylin puolesta.

Epäyhtenäisimpiä kokoelmia ovat opukset 17 ja 72. Sibelius yhdisti kumpaankin useiden vuosien kuluessa säveltämiään teoksia (opuksessa 17 varhaisimman ja myöhäisimmän laulun välillä on peräti 13 vuotta). Lisäksi kummassakin kokoelmassa on lauluja useilla kielillä: opuksessa 17 ruotsiksi ja suomeksi ja opuksessa 72 vielä saksaksikin.