Op. 73 Aallottaret, sävelruno. 1. versio 1913 (?).
1. version osa I kateissa. Kantaesitys 1. version osista II ja III Lahdessa 19.-20.9.2002.
2. versio 1914; ensiesitys Lahdessa 24.10.2002 (Lahden kaupunginorkesteri, johtajana Osmo Vänskä). Lopullinen versio 1914; kantaesitys
Norfolkissa (USA) 4.6.1914 (johtajana Jean Sibelius).

Aallottaret valmistui Yhdysvaltoihin Norfolkin musiikkijuhlille Horatio Parkerin tilauksesta, jonka amerikkalainen miljonääri ja juhlien perustaja Carl Stoeckel puolisoineen oli autorisoinut. Sibelius valmisteli teosta 1913 aluksi kolmiosaisena sarjana. Sarjan ensimmäinen osa ei ole säilynyt, mutta toinen ja kolmas osa saivat kantaesityksensä syksyllä 2002 Lahden Sibelius-festivaalin yllätyksellisinä ylimääräisinä Osmo Vänskän johdolla.

Osat ovat luonnosmaisia, eivät välttämättä valmiiksi orkestroituja. Aallotarten teema-aines on selvästi tunnistettavissa kolmannesta osasta. Toinen osa on moniaineksisempaa musiikkia, ja siitä päätyi aineksia muihinkin sävellyksiin. Sibelius merkitsi luonnosten päälle "Fragment ur en Suite för Orkester (Föregångare till "Okeaniderna"). Luonnosmaiset osat ovat sinänsä esityskelpoista ja kiinnostavaa musiikkia.

Keväällä 1914 Sibelius muokkasi materiaalista yksiosaisen orkesteriteoksen Des-duurissa. Hän lähetti sen 3. huhtikuuta Yhdysvaltoihin. Sibelius mietti sävellykselle myös saksalaista nimeä, mutta puhtaaksikirjoittajan kuitissa 3. huhtikuuta nimenä on jo Aallottaret. Partituurin mukana Sibelius lähetti lyhyen saksankielisen selonteon siitä, mitä Aallottaret tarkoittaa suomalaisessa mytologiassa.

Vain muutama päivä myöhemmin Sibeliukselta tiedusteltiin, voisiko hän tulla itse johtamaan teoksen Yhdysvaltoihin. Hän vastasi myöntävästi. Samalla hän päätti uusia sävellyksen, kuten Aino Sibeliuksen päiväkirjakatkelmasta käy ilmi:

"Olen kovin levoton siitä matkasta, vaikka muuten kyllä näen mikä hyöty siitä voi Jannelle olla. Ja hauskuuskin! Janne komponeeraa uudelleen koko Amerikan sävellyksen, Aallottaret, kuten sen nimi nyt on ainakin toistaiseksi. Se rasittaa niin mieltäni, mutta ymmärrän hänet.Tänään olemme tuumineet Amerikaan lisää ohjelmaa. Janne saa puolet konserttiohjelmasta osakseen."

Toukokuussa sävellyksen nimi oli väliaikaisesti jälleen saksankielinen. Aino Sibelius kertoo kuumeisesta sävellystyöstä:

"(14.5) Amerikan matka lähestyy. Rondeau der Wellen ei ole vielä valmis. Kuumeinen kiire. Matka oli määrätty lauantaiksi. Partituuri on vielä kesken. Kopisti, herra Kauppi asuu meillä ja kirjoittaa yötä päivää. Eilen saimme tietää että täytyykin lähteä jo perjantai-iltana. Semmoista ei voi kuvailla. Aika oli tunnilleen laskettu. Sitäpaitsi kaikki käytännöllinen puoli aivan valmistamaton. Ainoastaan Jannen energialla tämä menee. Muuten ei olisi kysymystäkään matkasta. (…)
Eilen illalla emme voineet mitään praktillista enää toimittaa, vaan Janne sitten omalla suurella voimallaan pakotti itsensä työhön, vielä parikymmentä sivua puuttuu. Sytytettiin lamput ruokasaliin, kynttiläkruunu saliin, oli juhlallinen hetki. Minä en uskaltanut puhua mitään. Koetin vaan että olisi ympäristö hyvä. Lähdin sitten maata ja Janne jäi. Pitkin yötä kuulin vähän väliä hänen askeleensa, toisinaan hiljaista soittoa. Aamupuoleen oli hän siirtynyt ylös. Kopisti valvoi omassa kamarissaan. Nyt on aamu. Jännitystä jatkuu, paljon on tänään tehtävä. Kun vaan jaksaisin olla oikein rauhallinen, se on ainoa, jolla voin nyt palvella."

Sibelius ehti saada matkalle mukaan valmiin uuden partituurin D-duurissa. Hän korjaili sitä hieman merimatkan inspiroimana. Mutta miksi täysin valmis Des-duuri-versio sitten täytyi työstää vielä uudelleen D-duuriin? Säveltäjä Kalevi Aho arvelee syiden olleen esitysteknisiä:

"Des-duurissahan jousisoittajat eivät voi käyttää juuri lainkaan vapaita kieliä, ja koska teos sisältää paikoin erittäin nopealiikkeistä musiikkia, se on jousistolle erittäin hankala, sekä teknisesti että puhtaudellisesti. D-duuri taas on viuluille kiitollinen sävellaji siitä syystä, että koko ajan voi nopeissa kuvioissa käyttää myös vapaita kieliä. Des-duurin sointi orkesterissa on puolestaan verhottu, jotenkin mystinen ja impressionistinen, siihen verrattuna D-duuri soi kirkkaammalta, mutta myös asiallisemmalta. Ehkä Sibelius pelkäsi muusikkojen reaktiota Des-duurissa olevaan teknisesti vaikeaan musiikkiin, ja hän vaihtoi siksi sävellajia muokaten samalla teosta vielä kerran uuteen uskoon. Pelkät musiikilliset puutteet eivät tässä tapauksessa olisi edellyttäneet mielestäni uutta versiota."

Ahon mielestä sävellajin vaihtaminen ja joidenkin detaljien yksinkertaistaminen teki teoksen helpommaksi esittää, mutta samalla sävellys menetti soinnillisesti "jotain olennaista".

Päästyään Yhdysvaltoihin Sibelius sai huomata harjoituksissa, että teos oli aivan tarpeeksi vaativa soittajille D-duurissakin. Carl Stoeckelin mukaan Aallottaret poikkesi varsin paljon kaikesta, mitä muusikot olivat soittaneet.

"Heidän puheistaan päätellen luulen, etteivät he aluksi ymmärtäneet sitä laisinkaan. Seuraavana aamuna, kolmen läpikäynnin jälkeen, he olivat kuitenkin hyvin ihastuneita siihen ja sanoivat, että musiikin kauneus kasvoi joka harjoituksella", Stoeckel muisteli.

Konsertti onnistui loistavasti, yleisö jopa itki liikutuksesta Finlandian ja Valse tristen aikaan. Myös kriitikot olivat haltioissaan ja säveltäjä itsekin innoissaan.

"En ole wielä koskaan (...) johtanut orkesteria, joka olisi kokoonpantu siihen määrään etewistä woimista, kuin Mr Stoeckelin Bostonista ja New Yorkin Metropolitan Operasta tilaama satamiehinen orkesteri. Aallottarissa esim. aikaansain sellaisen nousun, että se itseänikin hämmästytti mitä suurimmassa määrin."

Aallottarissa Sibelius hyödyntää Debussyn impressionistisiksi katsottua sointimaailmaa. On tosin muistettava, että tämä puoli oli oraalla Sibeliuksen sävelkielessä jo varhaisimmissa orkesteriteoksissa, kuten Kullervossa ja Lemminkäisessä Tuonelassa.

Aallottaret alkaa toki aivan toisissa tunnelmissa. Johdannossa aamu tuntuu valkenevan merellä. Huilut kimmeltävät auringon tavoin jousten aallokon päällä. Selkeää pääteemaa ei ole aivan yksioikoista löytää. Huilujen fragmenteista kasvaa kokonainen teemaryhmä, jonka ainekset ovat jatkuvassa metamorfoosissa.

Ote Aallottaren partituurista.
Breitkopf & Härtel.

Toinen teemaryhmä alkaa kehittyä oboen ja englannintorven melodioista. Pinnan välkkeestä siirrytään syvempiin vesiin.

Ote Aallottaren partituurista.
Breitkopf & Härtel.

Molemmat teemaryhmät vuorottelevat, mutta ovat myös jatkuvassa vuorovaikutussuhteessa. Kehittelyssä myrsky kehkeytyy hitaasti ja aallot käyvät yhä korkeammiksi. Lopulta koetaan "crash of the great wave", kuten Olin Downes on huippukohtaa kuvannut.

Ote Aallottaren partituurista.
Breitkopf & Härtel.

Aallot tyyntyvät teoksen viimeisissä tahdeissa. Näin oli tullut valmiiksi siirtymäteos, jossa impressionismi Sibeliuksen tapaan huipentuu ja jossa säveltäjä kääntyy entistä voimakkaammin ulospäin introverttien mestariteosten, kuten neljännen sinfonian, Bardin ja Luonnottaren jälkeen.

Seuraavat suuret haasteet olisivat sinfoniat 5-7. Vain vuosi Aallotarten valmistumisen jälkeen Sibelius työsti jo niiden kaikkien luonnosmateriaalia yhtä aikaa.