Joutsikki (Svahnevit) (Näyttämömusiikki ja orkesterisarja)

[Op. 54] Svanevit (Joutsikki). Musiikkia August Strindbergin samannimiseen näytelmään; torvisignaali ja 13 numeroa. Valmistui 1908; kantaesitys Helsingissä Ruotsalaisessa teatterissa 8.4.1908 (johtajana Jean Sibelius). (Sovitus: ks. orkesteriteokset op. 54.)

Op. 54 Svanevit (Joutsikki), sarja. Musiikista August Strindbergin samannimiseen näytelmään. 1. Påfågeln (Riikinkukko), 2. Harpan (Harpunsoittaja), 3. Tärnorna med rosor (Ruusuneito), 4. Hör rödhaken slå (Punarintasatakieli laulaa), Prinsen allena (Prinssi yksin), 6. Svanevit och prinsen (Joutsikki ja prinssi, 7. Lovsång (Ylistyslaulu). Valmistui 1909.

Joutsikki on monessa mielessä jatkoa Pelléas ja Mélisande -näyttämömusiikille. Kuuluisa ruotsalainen näyttelijätär Harriet Bosse oli esiintynyt Mélisandena Ruotsalaisessa teatterissa Helsingissä 1906, ja hän ihastui Sibeliuksen musiikkiin. Bosse ehdotti August Strindbergille, että Sibelius voisi tehdä musiikin myös tämän Joutsikkiin. Kirjailija suostui, minkä täytyi olla Sibeliukselle jännittävä kokemus. Säveltäjä oli ollut nuorena miehenä täysin Strindbergin lumoissa, mutta myöhemmin kirjailijan töissä oli myös piirteitä, jotka olivat Sibeliukselle vieraampia.

Joutsikki oli Strindbergin vastaus Maeterlinckin symbolismiin. Se on sadunomainen tarina 15-vuotiaasta prinsessasta satulinnassa herttua-isän ja pahan äitipuolen kanssa. Joutsikki-prinsessa on luvattu naapurimaan kuninkaan puolisoksi, mutta hän rakastuukin sanantuojana olevaan prinssiin.

Sibelius teki näytelmään torvisignaalin ja 13 numeroa kolmetoistahenkiselle teatteriorkesterille. Signaalin jälkeen kuullaan pantomiimikohtauksen musiikkia, jossa Joutsikki ja prinssi tapaavat.

Kolmannen musiikkinumeron hyvin lyhyt kesto kuvaa Joutsikin hyvän Joutsenäidin lentoa. Neljännessä kohtauksessa kuvataan Joutsenäidin tunnelmia hänen löytäessään tyttären likaisena ja kampaamattomana. Yhden soinnun mittaisessa viidennessä numerossa paikalle lehahtaa prinssin joutsenäiti. Keskeisen kuudennen kohtauksen pizzicatokuviot kuvaavat taikaharpun soittoa. Sen voimasta Joutsikki saa puhtaat vaatteet ja kammatut hiukset. Seitsemäs numero kuva Joutsikkia haaveilemassa prinssistään. Kahdeksannen numeron tumma melodia kuvaa prinssin murhetta: rakastavaiset ovat riidelleet. Yhdeksäs kohtaus kuvaa häävalssia, jota suuttunut prinssi haluaa tanssia toisen tytön, Magdalenan kanssa. Morsiamen hunnun alta paljastuu kuitenkin Joutsikki. Hääpari viedään nukkumaan, mutta miekka asetetaan heidän väliinsä. Kymmenes numero taustoittaa rakastavaisia vuoteessa.

Yhdestoista kohtaus on erityisen kiinnostava, koska sen materiaali siirtyi viidennen sinfonian hitaaseen osaan vuonna 1915. Alkuperäisessä yhteydessään musiikki taustoittaa prinssin ja Joutsikin jälleennäkemistä rangaistuksen jälkeen. Numerossa 12 Joutsikki puhaltaa jälleen taikatorveen saadakseen herttua-isänsä apuun, kun paha kuningas on pakottanut prinssin pakenemaan laivallaan. Isä ratkaiseekin asiat, mutta prinssi tuodaan hukkuneena Joutsikin luo numeron 13 tahdissa. Neljännessätoista kohtauksessa (kun torvisignaali lasketaan numeroksi yksi) Joutsikki herättää prinssin henkiin, ja musiikki luo kohtaukseen uskonnollista sävyä. Hieman kantaesityksen jälkeen Sibelius kirjoitti näytelmämusiikkiin loppuun myös urkustemman uskonnollista tunnelmaa korostamaan.

Ensi-ilta oli Helsingissä Ruotsalaisessa teatterissa 8. huhtikuuta. Sibelius johti teatteriorkesterin kolmeatoista soittajaa. Helsingin Sanomien nimimerkki V kirjoitti, että näytelmämusiikki on parempi kuin Kuningas Kristian II:n, Pelléaan ja Mélisanden tai Belsazarin pitojen musiikki. "Tuskin mikään muu hienoudessa ja runollisessa kauneudessa vetää vertoja Svanehvitille [Joutsikille]", kirjoittaja ylisti. Näytelmä oli huomattava menestys korotetuista lipun hinnoista huolimatta. Se palasikin nopeasti ohjelmistoon jo vuoden 1908 lopussa.

Vuonna 1908 Sibelius muokkasi musiikista myös orkesterisarjan. Hän tiivisti ja yhdisti musiikkinumeroita niin, että sarjaan tuli seitsemän osaa, vaikka sarja sisälsikin suurimman osan näyttämömusiikin materiaalista. Sibelius suunnitteli sarjan hieman suuremmalle orkesterille: nyt käytössä oli esimerkiksi käyrätorvikvartetti, harppu ja kastanjetit.

Sibelius esitti sarjaa tai osia siitä silloin tällöin konserteissaan. Viehättävä sarja ei sisällä suuria dramaattisia vastakohtia. Se on tummanhohteista Pelléas-musiikkia sadunomaisempi ja herttaisempi teos.