Kuolema-musiikkia: Valse triste, Kurkikohtaus, Canzonetta, Valse romantique

[Op. 44] Kuolema. Musiikkia Arvid Järnefeltin samannimiseen näytelmään, kuusi numeroa. Valmistui 1903; kantaesitys Helsingissä Kansallisteatterissa 2.12.1903 (johtajana Jean Sibelius). (Uudelleenmuokkaukset: ks. orkesteriteokset op. 44 ja 62a.)

Op. 44 nro 1 Valse triste. Uudistettu versio Arvid Järnefeltin Kuolema-näytelmän 1. kohtaukseen sävelletystä musiikista (1903). Valmistui 1904; ensiesitys Helsingissä 25.4.1904 (Helsingin filharmonisen seuran orkesteri, johtajana Jean Sibelius). Pianosovitus 1904.

Op. 44 nro 2 Kurkikohtaus. Uudistettu versio Arvid Järnefeltin Kuolema-näytelmän 3. ja 4. kohtaukseen sävelletystä musiikista (1903). Valmistui 1906; ensiesitys Vaasassa 14.12.06. (Vaasan orkesteriyhdistyksen orkesteri, johtajana Jean Sibelius).

Op. 62a Canzonetta (Rondino der Liebenden) jousiorkesterille. Kirjoitettu Arvid Järnefeltin Kuolema-näytelmään sävelletyn musiikin (1903) pohjalta. 1. versio 1906. Lopullinen versio 1911; ensiesitys Helsingissä Kansallisteatterissa 8.3.1911 ("Apostolin konserttiorkesteri", johtajana Alexei Apostol).

Op. 62b Valse romantique (Valssi-intermezzo). Valmistui 1911 Arvid Järnefeltin Kuolema-näytelmään. Ensiesitys Helsingissä Kansallisteatterissa 8.3.1911 ("Apostolin konserttiorkesteri", johtajana Alexei Apostol).

Jean Sibeliuksen säveltämä musiikki Arvid Järnefeltin Kuolema-näytelmään osoittautui kauaskantoiseksi. Se sisälsi säveltäjän suurimman hitin, Valse tristen. Alkuperäistä näyttämömusiikkia on esitetty erittäin harvoin, mutta surullisen valssin lisäksi varsinkin Kurkikohtaus on edelleen perusohjelmistossa.

Kuolema-musiikin synnystä on useita eri versioita. Arvid Järnefeltin poika Eero muistelee säveltäjän käyneen heillä kylässä ja saaneen Arvidilta pyynnön säveltää musiikin. Sibelius olisi Eeron mukaan soittanut Arvid Järnefeltin kotona Valse tristen syntysoinnut. Säveltäjä itse torjui tämän muistikuvan. Hänen mukaansa teos syntyi Helsingissä Antinkatu 17 -osoitteessa. Korkeintaan jokin yksityiskohta olisi voinut saada alkunsa Arvidin kodin flyygelin ääressä.

Taidemaalari Sigurd Wettenhovi-Aspan mukaan Valse triste sai alkunsa ravintola Kämpin yläkerrassa. Tämän version mukaan Sibelius olisi lääkinnyt itseään flunssan vuoksi kiniinillä, joka sai hänen korvansa soimaan. Pitkän illan aikana Valse triste olisi saanut hahmonsa, ja lopullisesti säveltäjä sai sen valmiiksi nautittuaan kiniiniä vielä kotonakin.

Tarvittiin vielä viisi muuta osuutta, ennen kuin Kuolema saatettiin esittää 2. joulukuuta 1903.
Ensimmäinen numero oli Valse tristen alkuversio. Siinä sairas nainen näkee Kuoleman entisen aviomiehensä hahmossa ja antautuu tanssiin. Aamulla hänet löydetään kuolleena.

Toinen numero oli Paavalin laulu, jossa äidittömäksi jäänyt poika laulaa keskellä lumimyrskyä ja astuu noidan majaan. Kolmas numero Elsan laulu tutustuttaa katsojat Paavalin rakastamaan nuoreen naiseen. Neljäs numero Andante kertoo kurkiparvesta, joka tuo Elsalle ja Paavalille lapsen. Tämä osuus on näytelmämusiikissa vain yhdeksän tahdin mittainen. Myöhemmin Arvid Järnefelt korjaili kohtausta niin, että Paavali kuulee linnuissa äitinsä äänen. Viides numero Moderato vie Paavalin aikuisuuden aikaan. Hän toimii lehtimiehenä, mutta haaveilee lastentarhan perustamisesta. Syttyy tulipalo, ja Paavali näkee äitinsä haamun viikate kädessään. Kuudes numero Andante ma non tanto kuvaa talon rusahtamista tulipalon alta ja kirkonkelloja. Elsa jää yksin, mutta kertoo Paavalin elävän ihmisten sydämissä.

Sibelius johti orkesteria Kuoleman ensi-illassa näyttämön takana. Lehdissä näyttämömusiikista ei ilmestynyt erillistä arviota, mutta teatteriarviossaan Eino Leino totesi kuivasti, että osa kuvaelmista menee "yhä kauemmaksi taiteellisen arvostelun piiristä". Teoksen teksti koettiin lapselliseksi.
Näytelmää esitettiin joulukuussa kuusi kertaa, kaksi viimeistä alennetuin hinnoin.

Näytelmästä jäi tässä vaiheessa elämään Valse triste. Sibelius muokkasi sen julkaisuvalmiiksi 1904. Hän myi teoksen kertakorvauksella suomalaiselle kustantajalle, joka puolestaan myi kaikki omistamansa Sibeliuksen teokset Breitkopf & Härtelille vuonna 1905. Kustannettuna teos lähti leviämään ällistyttävää vauhtia maailmalle. Vuoden aikana kahdeksankymmentä orkesteria tilasi Breitkopfilta Valse tristen nuotit, ja pian se soi erilaisina sovituksina myös ravintoloissa. Sibeliuksen rahapulaa tämä suurhitti ei helpottanut juuri lainkaan, mutta hän johti kyllä teosta - usein yleisön vaatimana ylimääräisenä - koko aktiivisen kapellimestarikautensa.

Vuonna 1906 Sibelius palasi näytelmämusiikkiin. Hän yhdisti kolmannen ja neljännen numeron ainekset erinomaiseen Kurkikohtaukseen. Se päätyi Valse tristen ohella opukseen 44, mutta kustannettiin vasta 1970-luvulla.

Vuonna 1906 Sibelius kirjoitti ilmeisesti myös Canzonettan, mutta sille löytyi käyttöä vasta 1911. Kyseisenä vuonna Arvid Järnefelt muokkasi näytelmänsä uudelleen ja Sibelius viimeisteli pari lisänumeroa uusittua versiota varten. Lisänumerot Rondino der Liebenden ja Valssi-intermezzo saivat myöhemmin nimet Canzonetta ja Valse romantique. Ne päätyivät opukseen 62.

Vuonna 1911 näytelmämusiikkina kuultiin vain uudet numerot sekä Valse triste. Itse ensi-ilta oli säveltäjän mukaan "fiasko", koska musiikista ei kuulunut mitään teatteriolosuhteiden vuoksi. Helsingin Sanomien kriitikon mielestä uudet musiikkinumerot eivät yltäneet Valse tristen tasolle.

"Canzonetta on ihana, Valssi [Valse romantique] hyvä, mutta vain sitä", säveltäjä arvioi itsekriittisesti. Valse romantiquesta löytyy kriittisempikin kommentti: "Tämä valse romantique -juttu. Merkityksettömyys. Ehdottomasti ei 'minua' oikeastaan'", Sibelius kirjoitti ensi-illan jälkeen.

Canzonettaa hän johti mielellään myöhemminkin. Muutaman minuutin miniatyyrissä oli jotakin myös Igor Stravinskya kiehtovaa. Stravinsky teki Canzonettasta myöhemmin oman sovituksen.