Harvoja
suuria säveltäjiä on moitittu yhtä paljon
kuin Sibeliusta siitä, että hän sävelsi pienimuotoisia
piano- ja viulukappaleita, miniatyyrejä, sen sijaan, että
olisi keskittynyt vain suurten orkesteriteosten, ennen muuta sinfonioiden
takomiseen. Sibeliukselle itselleen se ei ollut mikään
esteettinen ongelma, sillä hän totesi päiväkirjassaan
(16.5.1910): "Täytyy yhdistää suurta ja pientä.
Sinfonioita ja lauluja." Toisaalta on absurdia syyttää
ammattisäveltäjää, joka elätti perhettään
ainoalla tavalla, millä hän pystyi eli säveltämällä,
siitä, että hän sävelsi saadakseen rahaa.
Mitä hänen olisi pitänyt tehdä, kun oli iso
perhe vastuulla - säveltääkö vain sinfonioita
ja antaa perheen nähdä nälkää?
Lukemattomia
kertoja toistetun väitteen, jonka mukaan "voileipäkappaleiden"
kirjoittaminen ei ole suuren säveltäjän arvon mukaista,
on pois muusta merkittävämmästä tuotannosta
tai jopa langettaa epäilyksen varjon suurtenkin teosten ylle,
takana on ääneen lausumattomia, mutta kyseenalaisia
esteettisiä käsityksiä. Romantiikan aikana 1800-luvulla
syntyi suuren muodon yliarvostus, jonka mukaan vain sinfonia,
sonaatti jne. ovat tärkeitä, maskuliinisesta luomiskyvystä
kertovia tuotteita, kun taas pienet muodot, lyyrinen pianokappale
etunenässä - jostain syystä ei kuitenkaan Lied
- ovat arveluttavia, koska ne assosioituivat koti- ja salonkimusiikkiin,
usein naisväen käyttömusiikiksi, ja lähestyivät
sitä kautta feminiinisyyttä, arkipäiväisyyttä
ja triviaalisuutta. Ne eivät kelvanneet romantiikan taideuskonnon
ja pyyteettömän metafyysisen mietiskelyn kohteiksi.
Ja kuitenkin romanttinen kokemus- ja ilmaisukulttuuri näyttäytyi
inhimillisesti rikkaana näissä korkean estetiikan edustajien
tuomitsemissa pienissä muodoissa! Eero Heinonen on tiivistänyt
miniatyyrien vähättelyn "tilapäistöinä"
mukanaan tuoman asenteen ongelmallisuuden nerokkaasti toteamalla,
että se "on samaa kuin jos sanoisi runoja tai novelleja
merkityksettömiksi romaanien rinnalla, tai toteaisi taulun
merkittävyyden mittaamalla sen pinta-alan".
Yleensä
ne, jotka ovat moittineet Sibeliuksen pianomusiikkia, ovat olleet
musiikkikirjailijoita tai kriitikkoja. Sen sijaan ne pianistit,
jotka ovat nähneet vaivan paneutua itse musiikkiin, ovat
poikkeuksetta ylistäneet Sibeliuksen omaperäistä
ja toimivaa pianotyyliä.
Solvaamislinjan
aloitti viimeistään Cecil Gray, joka totesi Sibelius-kirjassaan
(1931), että tämän pianosävellykset ovat "enimmäkseen
täysin merkityksettömiä muotoilussaan ja musiikillisessa
aineksessaan". Häntä seurasi Eric Blom, joka kirjassa
Sibelius. A Symposium (1947) väitti, että "suurin
osa niistä ei ole mitään muuta kuin somia lyyrisiä
pikkujuttuja ja isoa määrää voi sanoa rahananaitsemiskappaleiksi".
Jopa Robert Laytonin mielestä (1965) "kiihkoilijoita
lukuun ottamatta kaikki ovat valmiita myöntämään,
että Sibelius näytti kyvyttömältä kirvoittamaan
pianosta sointeja, jotka tekisivät oikeutta hänelle
itselleen tai pianon neroille". Uusimman Sibelius-kirjan
tekijä Guy Rickards jatkaa samoilla linjoilla (1997) töksäyttäessään,
ettei "säveltäjä koskaan oppinut pitämään
pianosta tai kirjoittamaan sille isoja menestysteoksia",
minkä vuoksi "tuotannon suuren osan hämmentävää
tyhjyyttä on usein pidetty koko tuotannon arvon laimentajana".
Pianistit
Ilmari Hannikaisesta Glenn Gouldiin, Erik Tawaststjernaan ja Eero
Heinoseen ovat sen sijaan kokeneet Sibeliuksen pianistisesti originellin
kirjoitustavan mielenkiintoiseksi haasteeksi, eivätkä
he ole epäilleet Sibeliuksen instrumentin hallintaa. Gouldin
mukaan "Sibelius ei koskaan kirjoittanut pianon ominaisluonnetta
vastaan. ... Sibeliuksen pianomusiikissa kaikki toimii, kaikki
soi - mutta omin ehdoin". Gouldin lopputoteamus on ehdottoman
positiivinen: "Sibelius pystyi luomaan merkittävän
lisän myöhäisromanttisen aikakauden aivan liian
rajalliseen piano-ohjelmistoon." Eero Heinosen mielestä
"teknisiä hankaluuksia kylläkin löytyy, mutta
yleensä pianoteksti on soivaa ja värikästä
- mutta ei mihinkään muuhun pianotyyliin rinnastettavaa".
Sibelius
tuntuisi tosin antavan tukea arvostelijoilleen erinäisillä
huolettomilla lausunnoillaan. Hän totesi oppilaalleen Bengt
von Törnelle (1937): "sävellän pianokappaleita
vapaahetkinäni ... itse asiassa piano ei kiinnosta minua,
sillä se ei osaa laulaa." Tuottaja Walter Leggelle Sibelius
tunnusti niinikään (1953), että "en välitä
pianosta - se on epätyydyttävä, epäkiitollinen
soitin, jonka vain yksi säveltäjä, Chopin, on täydelleen
hallinnut ja jonka kanssa kaksi muuta, Debussy ja Schumann, ovat
päässeet läheiseen suhteeseen".
Toisaalta
sihteeri Santer Levaksen (1960) mukaan "Sibeliuksella itsellään
oli aivan erilainen käsitys pianokappaleistaan. Hän
antoi niille täyden arvon ja piti musiikkimaailman kantaa
epäoikeutettuna. .... 'Tiedän että niillä
on varma tulevaisuus, tiedän sen siitäkin huolimatta,
että ne tällä hetkellä ovat joutuneet aivan
unohduksiin.' .... Sibelius lisäsi vielä, että
hänen omat pianokappaleensa kenties kerran tulisivat yhtä
suosituiksi kuin Schumannin."
Sibeliuksen
Levakselle antaman lausunnon täytyy olla lähimpänä
totuutta. Tuskin hän olisi muutoin läpi elämänsä
käyttänyt pianoa käytännön instrumenttina,
jonka avulla hän improvisoi ja sai uusia ideoita sävellystyöhönsä.
Sibeliuksen pianistiset valmiudet olivat aikalaistodistajien mukaan
melkoiset, sillä hän kykeni fantisoinneillaan lumoamaan
yleisönsä, vaikkei ollutkaan ammattipianisti. Sitä
paitsi on aika outoa käytöstä, mikäli Sibelius
ei olisi välittänyt pianosta, mutta kuitenkin on 'masokistisesti'
säveltänyt valtavan määrän musiikkia,
jossa piano on joko soolosoitin tai osa kamarimusiikillista kokoonpanoa.
Jos otetaan huomioon, että Sibelius sävelsi yli 150
pianoteosta, joista suurin osa (noin 115) on julkaistu opusnumerolla
ja noin 35 ovat julkaisemattomia, hän teki pari tusinaa pianosovitusta
orkesteriteoksistaan, pianosäestyksellisiä lauluja on
noin 110 ja vielä kamarimusiikkiteoksia pianon kanssa (viululle
ja pianolle, sellolle ja pianolle, pianotriot ja -kvartetot, pianokvintetto)
löytyy runsaat puolisen sataa, yli puolessa Sibeliuksen sävellyksistä
piano on mukana, yhteensä noin 350 teoksessa.
Jos
Gray oli sitä mieltä, että pianoteoksista niiden
merkityksettömyyden lisäksi ei löydy minkäänlaista
kehitystä ja että viimeiset pianosävellykset ovat
yksiselitteisesti varhaisempia heikompia, niin Erik Tawaststjernan
mukaan (1955) "monet Sibeliuksen pianosävellykset ovat
sekä muotoilun että musiikillisten ainesten puolesta
erittäin huomionarvoisia, ja niille on ominaista soittimen
luonteelle hyvin soveltuva persoonallinen pianotyyli. Niiden kokonaisuudesta
ilmenee sama yleinen kehityskaari kuin säveltäjän
suuremmista teoksista".
Tähän
voi yhtyä. Sibeliuksen pianomusiikki seuraa muun tuotannon
tavoin säveltäjän tyylikehitystä, jonka voi
jakaa kuuteen osaan. Ensimmäinen niistä on nuoren Sibeliuksen
"kamarimusiikkikausi" (n. 1881-1891), jolloin hän
omaksui klassisromanttisen muoto- ja ilmaisumaailman. Toisena,
ns. "kansallisromanttisena" kautena (n. 1891-1902) Sibeliuksen
musiikki kromatisoitui ja loi mielenkiintoisen synteesin keskieurooppalaisista
ja suomalaisista aineksista. Kolmannella, "nuorklassisella"
kaudellaan (n. 1902-1908) Sibelius lähestyi klassisia idiomeja,
vaikka myös Kalevala-romantiikka ja symbolismi leimaavat
tuotantoa. Neljännellä, "modernin klassismin"
kaudellaan (n. 1908-1919) syntyi sonatiineja ja rondiinoja, samalla
kun impressionistiset ja ekspressionistiset tendenssit ilmaantuivat
musiikkiin. Viides, viimeinen aktiivinen luomiskausi (n. 1919-1929)
oli "synteettisen universaalityylin" aikaa, jossa yhdistyivät
antiikin ihailusta syntyvä plastisuus, modaalinen tonaalisuus,
luonnonmystiikka ja sointimeditaatio, perinteiset ainekset ja
radikaali modernistisuus. Viimeisenä kautena (1929-1940-luku)
syntyi vähän, mutta omintakeista musiikkia.
Varhaisia
pianoteoksia
Sibeliuksen
ensimmäisen kauden sävellykset ovat tyypillistä
seurapiiri- ja tilannemusiikkia lähipiirin, sisarusten ja
ystävien tarpeisiin. Sen alue on sitä mukaa laajentunut,
kun käsikirjoituksia on ryhdytty tutkimaan vakavasti; lähes
kaikki tämän vaiheen yli 50 pianoteosta ovat julkaisemattomia.
Näihin kuuluu myös harmonia- ja teemaharjoituksia sekä
sonaattifragmentteja.
Varhaisin
päivättävissä oleva pianoteos, Con moto,
sempre una corda, sisältää allekirjoituksen
"Minne af J. S. 1985". Se on pianistisesti vaativa ja
seikkailukas, masurkka-, valssi- ja scherzo-karakteria yhdistävä
salonkiteos, jossa on Liszt-tyylinen loistelias uloskirjoitettu
fermaatti. Kolme pianokappaletta kesältä 1887 - Andante
Es-duuri, Aubade ja Au crépuscule - ovat
hurmaavia, mahdollisesti improvisaation ja oireellisten luonnonelämysten
pohjalta syntyneitä värikkäitä fantasioita.
Samalta kesältä peräisin oleva viisiosainen, pianolle
ja lausujalle kirjoitettu Trånaden on lähes
20 minuutin kestoineen Sibeliuksen laajimpia pianoteoksia, jossa
on vaikuttava myrskykohtaus ja kypsän tyylin, jopa V sinfonian,
ennakointeja. Valse à Betsy Lerche (1889) on jännittävä,
monivaiheinen teos ja omistettu tuolloiselle ihastukselle. Sävellys
kuvaa lemmenseikkailun vaiheet: "Introductionen"
jälkeen tulevien taitteiden otsakkeet ovat "douce",
"avec force", "à la Betsy",
"avec passion" - ja "adieu!".
Neliosainen, laajahko Schumann-vaikutteinen Florestan (1889)
vaihtelee vaatimustasoltaan helpon ja melko vaikean välillä.
Musiikki on mielikuvituksellista niin romantismeineen kuin sibeliaanisine
omintakeisuuksineen. Berliinissä syntyi joukko sonaattiekspositioita
ja E-duuri-sonaattiallegro (1889-1890), joka on paitsi pianistisesti
näyttävä myös tulevaa Sibelius-tyyliä
ennakoiva teos pysähtyvine sointu- ja luontotuokioineen.
Kuusi
impromptua op. 5 (1890-93)
Ammattiuransa ensijaksolla (1891-1902) Sibeliuksella on hyvinkin
saattanut väikkyä mielessä karjalaisen / karelianistisen
pianotyylin luominen. Kuudessa impromptussa (1890-93) kuuluu
Sibeliuksen Karjalassa tekemä runonlaulukeruumatka, sillä
kappaleissa on erotettavissa kantelevaikutteita ja itäsuomalaisia/karjalaisia
tanssisävelmiä. Muistettakoon, että Sibelius osasi
soittaa Suomen kansallissoitinta, ja jopa hänen kantele-esiintymisiään
on dokumentoitu. Näytteitä perehtyneisyydestä ovat
Valssi/Berceuse viululle ja kanteleelle e-mollissa (1899)
sekä kaksi kappaletta soolokanteleelle: Moderato a-molli
(1896-98) ja Dolcissimo a-molli (1897-98).
Eric
Blomin mielestä impromptut ovat "sanoin kuvaamattoman
ikävystyttäviä", mutta petroskoilainen pianistitutkija
Ruwin Ostrovsky on toista mieltä: "Sibeliuksen arvokkaimpia
ominaisuuksia on hänen alkuperäisyytensä ja riippumattomuutensa,
jotka laajenevat vapaudeksi Lisztin jälkeisen kauden klisheistä
ja triviaalista virtuoosisuudesta".
Impromptu
nro 1, g-molli (Moderato). Vähäeleinen, soinnullinen
avauskappale, jonka teema-osaa on pidetty "Sibeliuksen Suomi-kotimaan
musiikillisena symbolina" (Ostrowsky).
Impromptu
nro 2, g-molli (Lento-Vivace). Avaussointujen jälkeen kuullaan
trepak-tanssi, jonka väliosa on nopea (Più vivo)
ja G-duurissa.
Impromptu
nro 3, a-molli (Moderato/Alla marcia). Hieman Griegin mieleen
tuova sadunomainen marssi, jonka keskiosa oli Sibeliukselle erittäin
rakas. Ernst Lampén kertoo: "Sibelius oli juuri säveltänyt
6:t Impromtunsa ... Hän soitteli niitä pianolla, soitteli
aina tuon tuostakin 3:nen Impromtun keskiosaa, jonka mottona on
dolcissimo. Sibelius oli erittäin tyytyväinen juuri
tähän kohtaan; meistä se oli ylen ihana emmekä
väsyneet sitä kuulemasta. Hänen musiikkinsa oli
siihen aikaan uutta ja outoa, mutta nämä Impromtut me
käsitimme heti ja nautimme niistä suunnattomasti."
Impromptu
nro 4, e-molli (Andantino).
Kahden aiheen vuorottelulle ja toistolle perustuva melankolinen
satukuva, jossa kannattaa huomata toisen, diskantissa ensin esiintyvän
aiheen jäljittely vasemmassa kädessä.
Impromptu
nro 5, h-molli (Vivace).
On luuttu-, harppu- tai kanteletyyppistä, helmeilevää
murtosointumusiikkia, joka tuo mieleen Lisztin pianokappaleen
Les jeux d'eaux à la Villa d'Este (Villa d'Esten suihkulähteet).
Tämä osa samoin kuin seuraavakin on sovitus melodraamasta
Svartsjukans nätter (1888).
Impromptu
nro 6, E-duuri (Commodo). Herttaisesti keinuva salonkivalssi,
jonka jälkipuoli siirtyy e-molliin.
Sonaatti
F-duuri, op. 12 (1893).
Ensiesitys
Oskar Merikanto 17. 4. 1895 (Helsinki).
Sibeliuksen ainoata pianosonaattia on usein moitittu orkesteriteoksen
pianosovitukseksi. Mutta suomalaisen pianokoulun perustajiin kuuluvan
Ilmari Hannikaisen, joka oli venäläisen mestaripianistin
ja Lisztin oppilaan Aleksandr Silotin oppilas, mielestä "F-duuri
Pianosonaatti on loistava teos. Raikas, tuore ja täynnä
elämää. ... Olen joskus kuullut puhuttavan sonaatin
orkesterimaisesta sävystä (vasemman käden tremoloista)
... Minun mielestäni sonaatti on mitä aidointa sibeliusmaista
pianotyyliä. Mistään tremoloista ei siinä
ole kysymystäkään, vaan on kaikki sellaiselta näyttävä
soitettava todella 8-osina, 16-osina, kuten esim. Beethovenin
pianosonaateissa. ... F-duuri Sonaatti on hyvin ja huolellisesti
harjoitettuna ja viimeisteltynä todellinen virtuoosinumero."
1.
osa (Allegro Molto).
Jyhkeän orkestraalinen, suorastaan bruckneriaaninen sekä
Kullervon, Sadun ja Karelia-musiikin mieleen tuova
avausosa, jossa urkupisteilla, tremoloilla ja ostinatoilla on
merkittävä rooli. Sibeliuksen karelialistista pianismia.
2.
osa (Andantino).
Osan kolme kertaa toistuva pääjakso perustuu b-doorisessa
moodissa olevalle, keskeneräiselle mieskuorolaululle Heitä,
koski, kuohuminen (Kalevalan 40. runo). Musiikki on laulavan
suruista ja paisuvaa. Kaksi kertaa (cis- ja f-aiolinen moodi)
sen keskeyttää Presto-tempossa oleva hiljaisesti kilkattava
kanteletanssi.
3.
osa (Vivacissimo).
Kahden, trepak-rytmisen ja lyyrisen, aiheen vuorottelulle perustuva
riehakas finaali, jonka liike-energia on villiä. Toisen,
lyyrisen aiheen forte-kertaus jälkipuoliskolla vie osan huimaan
päätäntöön. Sibelius loi kuin loikin
omintakeisen ja virtuoosisen kareliatyylin sonaatissaan, jonka
esikuvien löytäminen ei ole helppoa; kenties Grieg ja
Tšaikovski kummittelevat taustalla.
Kymmenen
pianokappaletta op. 24 (1895-1903).
Pitkän
ajan kuluessa syntynyt, hieman heterogeeninen opus sisältää
Sibeliuksen ehkä populaareimmat ja soitetuimmat pianokappaleet.
Tässä opuksessa Sibelius ei niinkään jatka
karjalaisen idiomin edelleen kehittelyä kuin yhdistää
sen näyttävään ja perinteisemmin romanttiseen
pianotyyliin. Tulos on silti jännittävä ja ainutlaatuinen.
Nro
1, Impromptu, g-molli (Vivace; 1895).
Jylhä ja dramaattinen impromptu jatkaa jossain määrin
op. 5:n maisemissa ja lisää siihen Schubertin Erlkönigiin
assosioituvan etenevyyden sekä Skogsrået-orkesteriballadin
(1895) kohtalonomaisuuden. Teos ennakoi paikoin mielenkiintoisesti
I(1904).
Nro
2, Romans, A-duuri (Andantino; 1895). On dramaattinen (rakkaus)kohtaus,
jossa voi alussa kuulla diskantin ja väliäänen
välisen dueton. Osan ilme on orkestraalinen, suorastaan wagnermainen,
joskin sen huipennus tuo mieleen myös Brahmsin orkesterityylin.
Opuksen laajin osa, joka kuului aikoinaan Silotin ohjelmistoon.
Nro
3, Caprice, e-molli (Vivace; 1898). Viulutekniikan, jopa
Paganinin mieleen tuova virtuoosi- ja suosikkikappale, joka perustuu
repetitioille, oktaaveille, murtosoinnuille ja nopeille asteikkokuvioille.
Vastapainona keskellä kuullaan yksinkertainen, kansanomainen
melodia, jonka voi yhdistää lauluun Souda, souda,
sinisorsa synkopoivan säestyksensä ansiosta.
Nro
4, Romance d-molli (1895)
Nro
5, Valse, E-duuri (Vivace; 1898?). Chopinin mieleen tuova,
piano-opiskelijoiden suosima valssi, jonka pääjakson
erikoisuutena on vasemman käden 2/4-tahtilajissa oleva, valssirytmiä
vastaan riitelevä säestys.
Nro
6, Idyll, F-duuri (Andantino; 1898?). Äärijaksot
ovat Chopinin F-duuri-balladin tyyppisessä, pehmeästi
keinahtelevassa 6/8-tahtilajissa. Kappaleen keskellä puhkeaa
kiihkeä myrsky, jossa oikea käsi jäljittelee virtuoosista
viulusooloa. Myöhemmässä versiossa (1904) keskiosa
on osittain oktaavia alempana.
Nro
7, Andantino, F-duuri (1899). Tarttuvan melodinen pienoiskuva,
joka voisi hyvinkin olla olemassa myös jousiorkesterisovituksena.
Teoksesta on olemassa myös toinen, edellisen kanssa melko
samanlainen versio (1899).
Nro
8, Nocturno, e-molli (Andante; 1900). Sisältää
paatoksellisen, sellomaisen melodian, joka kohoaa komeaan huipennukseen.
Teos olisi omiaan myös jousiorkesterille.
Nro
9, Romance, Des-duuri (Andantino; 1901). On suomalaispianistien
rakastama, melodisesti hehkeä täysosumateos, joka on
samalla huipennuksessaan harvinainen esimerkki aidosta taiturikappaleesta
à la Liszt säveltäjän pianotuotannossa.
Nro
10, Barcarola (1903)
Kyllikki.
Kolme lyyristä kappaletta op. 41 (1904)
Sibeliuksen
ehkä laadukkain moniosainen ja laajamuotoinen pianosävellys,
jonka liittymisestä Kalevalaan ei ole sataprosenttista varmuutta,
mutta jonka analyysi ja tulkinta onnistuvat varsin luontevasti
sen pohjalta. Teoksen voi nähdä triptyykkinä, päähenkilön
kolmena peräkkäisenä mielentilana. Sibeliuksen
kitkerimmätkin arvostelijat ovat myöntäneet teoksen
erinomaisuuden. Eri toten teoksen levyttänyt Glenn Gould
arvosti Kyllikkiä sen kvasivirtuoosisesta ja traditionaalisista
rajoituksista huolimatta ja näki sen merkittävänä
lisänä piano-ohjelmistoon. Kyllikkiä voi pitää
Sibeliuksen kalevalaisen pianokauden pää- ja päätetyönä.
1.
osa: Largamente-Allegro. Osan raskaan johdannon jälkeen käynnistyvä
Allegro-vaihe on maskuliinisen sotaisaa ja täydesti kirjoitettua
pianosatsia, jonka yhdistäminen Lemminkäisen suorittamaan
Kyllikin ryöstöön on vaivatonta. Pääteema
tuo mieleen Beethovenin Waldstein-sonaatin avauksen, ja
sen lyyrinen muuntuma ottaa normaalin toisen teeman paikan. Perinteinen
muodon hahmottaminen on kuitenkin hankalaa, sillä päähuomion
vievät mahtavat, soinnulliset ja vastaliikkeessä olevat
oktaavikulut, jotka tuovat kertauksen sisään varsin
brutaalisti. Loppu-Pesante on avaus-Largamenten armottomampi versio,
samalla kun b-doorinen/Des-duuri on vaihtunut Cis-duuriin.
2.
osa: Andantino. Tarjoaa kehyksissään melankolisen sielunmaiseman
paikallaan pysyvän pääteeman kera, jossa on sekä
toonika- (b) että dominantti-urkupiste (f) ja teema kaksinnettu
desiimeissä. Keskijaksossa musiikki valaistuu hetkeksi nokturnimaiseksi,
sisältää haikean "adieux"-motiivin (Beethovenin
Jäähyväis-sonaatin tapaan), kokee yllättävän
näyttävän huipennuksen, kunnes vaipuu taas (Kyllikin)
hautovaan mielentilaan.
3.
osa: Comodo. Finaalia on joskus pidetty liian kepeänä
ja lyhyenä päätöksenä verrattuna "syvällisiin"
aiempiin osiin. Klassisen moniosaisen teoksen päätösosan
funktiona on toisaalta toimia liikkuvana, usein tanssirytmisenä
lepuutuksena ja sulkeutumisena. Finaalin polska-tyyppinen rytmi
on vallan hyvin paikallaan teoskokonaisuudessa ja liittyy ohjelmallisesti
Kyllikin luvattomaan tansseihin lähtöön. Kontrastoiva
Tranquillo-taite sitä paitsi liittää osan edellisen
osan vakavampaan luonteeseen. Finaalissa voi nähdä myös
pastoraalista valoisuutta, joka tasapainottaa osan ilakoivuutta,
jos sitä pitää liiallisena keveytenä.
Kymmenen
kappaletta op. 58 (1909)
Jos
Kyllikki yhdistää Sibeliuksen Kalevala-romantiikkaa
(1. ja 2. osa) ja klassisempaa suuntautumista (3. osan tanssillinen
leikki-luonne, "jeu"), Kymmenen kappaletta (1909)
ovat keskeltä Sibeliuksen modernia, introverttia ja kokeilevaa
kautta. Perinteiset elementit näyttäytyvät toki
yhä aika ajoin, sillä Sibelius ei koskaan luopunut kokonaan
romantiikan sanastosta. Samalla III sinfoniaa (1907) seuraten
klassinen ote syvenee tästä eteenpäin kaiken aikaa.
Olennaisimpia tekijöitä op. 58:ssä ovat uusi polyfonis-lineaarinen
kirjoitustapa, säästeliäät ja graafiset tekstuurit,
tiivis ja keskittynyt ilmaisu sekä kokeellinen harmonia jännittävine
dissonansseineen. Musiikki on rohkeaa ja ennakkoluulotonta, eikä
sitä voi kuin äärimmäisen pahalla tahdolla
leimata enää salonki- tai kotimusiikiksi. Musiikki asettaa
haasteita niin soittajan ymmärrykselle kuin sormillekin.
Sibelius oli tietoinen edistyksestä, sillä hän
kirjoitti päiväkirjaansa (28. 9. 1909) tuntevansa, että
"tekniikka olisi parempi kuin muissa sellaisissa".
Ilmari
Hannikainen ymmärsi jo monia muita aiemmin opuksen ainutlaatuisuuden.
Hän kirjoittaa vuonna 1935: "10 pianokappaletta
op. 58 on viimeinen suuri löytöni ja ihastukseni. Koko
sarja on kuin helminauha, jossa jokainen helmi hohtaa kirkkaalla
valolla. Ja näiden kappaleitten tyyli! Sibeliushan on aina
Sibeliusta alusta loppuun, mutta op. 58:ssa hän aivan kuin
alkaa kokonaan uuden pianotyylin, joka - ei voi sanoa muistuttaa
- vaan on pikemminkin hengenheimolainen Beethovenin viimeiselle
tyylille. Ensimmäinen, Rêverie on tämän kalliin
ketjun kirkkaimpia helmiä." Myös Joonas Kokkonen
kuului varhaisiin Sibeliuksen uuteen tyyliin vihkiytyneisiin kysyessään
(1955): "kuka muu kuin Jean Sibelius kirjoitti tuona ajankohtana
kaksiäänistä polyfonista pianotyyliä, käsitteli
soitinta melodis-lineaarisesti, loi lyyrisen tunnalman äärimmäisen
pelkistetyin ja silti tehokkain keinoin?"
Nro
1, Rêverie (Lente). Jo teoksen ranskalainen nimi
(Unelma) ja esitysmerkintä kertovat impressionistis-ekspressionistisesta
lähtökohdasta (Debussy, Skrjabin). Avauskappale on mieltä
kiihdyttävän moderni. Pääosin kaksiääninen
tekstuuri rakentuu käsien tuntuvalle itsenäisyydelle:
vasemman käden sellomaista, nousevaa melodiaa vastassa ovat
oikean käden liukenevat sekstolirytmit ja tonaalinen viitteenomaisuus;
tunnelma on salaperäinen, arvoituksellinen. Vaikka keskijakso
ja alun paksunnettu kertaus sisältävät perinteisempiäkin
aineksia, kokonaisuus tyydyttää kuulijan sekä musiikillista
että älyllistä uteliaisuutta ja uutuuden tarvetta.
Nro
2. Scherzino (Con moto). Osa tekee jännittävän
vaikutuksen lievällä bimodaalisuudellaan ja eloisuudellaan,
jossa on säveltäjän mukaan "vähän
Benvenuto Cellinin luonnetta", liukkaan renessanssitaiteilijan
liikkuvuutta ja oikullisuutta.
Nro
3. Air varié (Andante). Osa on suursaavutus tonaalisine
seikkailuineen sekä pohjoisine tervehdyksineen Bachille:
kaksiääninen inventiomaisuus rytmisine ja säveltasollisine
yllätyksineen tekee osasta lähes neoklassisen iloittelun.
Nro
4. Der Hirt (Vivacetto). Paimen on reippaan uusklassinen
osa, jossa on viattomuutta 1700-luvun ranskalaisen barokin hengessä.
Erikoisuutena keskivaiheilla on 3/4-tahtilajia vastaan asettuva,
2/4-tahtilajissa toistuva säestysostinato, joka assosioituu
Debussyn Suite bergamasquen Passepied-osaan.
Nro
5. Des Abends (Andantino). Otsikko Iltaisin viittaa Schumanniin,
ja säveltäjä totesikin, että osa "on
paras kappaleeni mitä tunnelmaan tulee". Näennäinen
yksinkertaisuus kätkee sisälleen arvaamattomia sävellajin
vaihdoksia.
Nro
6. Dialogue (Allegro grazioso). Basson ja diskantin vuoropuhelu,
joka eksyy samoamaan yllättäviä sävellajialueita.
Nro
7. Tempo di Minuetto. Kappale on säveltäjän
mukaan "es-mollia ja melankoliaa menneiden aikojen tyylissä".
Sibelius asettaa tässä vastakkain hautovan menuettitaitteen
ja soittorasiamaisen tekstuurin. Nerokas kappale on luonteeltaan
etäännytetty ("entfremdet") ja peilannee säveltäjän
nostalgisia ajatuksia jonain outona hetkenä.
Nro
8. Fischerlied (Allegretto). Kalastajalaulussa hyvin
pohjustettu vasemman käden pitkä säestyskuvio kannattelee
italialaista melodiikkaa, johon liittyy harppumaista murtosointukuviointia.
Nro
9. Ständchen (Moderato). Menuetin (nro 7) kaltaista
etäännytystä löytyy myös tästä
serenadista, sillä keskivaiheen viulistiset oikean käden
trillit 'häiritsevät' lajityypille ominaista rauhaisaa
tunnelmaa.
Nro
10. Sommerlied (Largo). Kesälaulua on Es-duuri-sävellajeineen
täynnä juhlavaa, uskonnollistakin tunnelmaa. Koraalityyppistä
melodiaa säestetään tuhdein soinnuin.
Kolme
sonatiinia op. 67. Kaksi rondinoa (1912)
Sibeliuksen
uusi, moderni klassismi tai klassistisuus syvenee tuntuvasti sonatiinien
ja rondinojen myötä. Näiden lajityyppien käyttö
liittyy ajan yleiseen uusklassiseen pyrkimykseen, joka näkyy
myös Ravelin pianosonatiinissa (1903-05) sekä
Regerin (1905-08) ja Busonin sonatiineissa (1910-21). Sibeliuksen
klassismin elvytykseen tähtäävät kappaleet
olivat aikalaisteoksia enemmän taaksepäin katsovia,
ja hänen omintakeinen klassisminsa oli enimmäkseen kaukana
neoklassimin kubismeista (Bachia väärin bassoin, oikukkaita,
rikottuja rytmejä). Sonatiinit ja rondinot ovat Sibeliuksen
ensimmäisiä "puhtaan veden" kappaleita aikalaisten
tarjoamien "cocktailien" asemasta; ne ovat suppeita
ja ytimekkäitä, mutta samalla sisällöltään
painavia - lyhyesti: klassisia.
Sonatiini
nro 1, fis-molli.
1. osa, Allegro. Tämän tiiviimpää ja jalopiirteisempää
teemaa saa hakea. Sen jatko on lyhyt, mutta vie jännittävän
kromaattiseen teemaan, joka kadenssoi pääsävellajin
dominantille, cis-molliin. Seuraavassa vaiheessa kromaattinen
teema sisällyttää itseensä myös pääteeman
triolimotiivin. Esittely- ja kehittelyjakson välinen raja
silloitetaan, mutta kuulija huomaa kertausjakson pääteeman
paluusta alkuperäisellä korkeudella.
2. osa, Largo. Hidas osa on rakentuu laulavan alttoviulumaisen
teeman kahdelle esiintymiselle; jälkimmäisellä
kerralla se on siirretty oktaavia korkeammalle ja soinnutettu
hartaan koraalin tavoin. Osan päättää Fis-duuri-sointu,
pääsävellajin pikardilainen muunnos.
3. osa, Allegro moderato. Päätösosassa kuullaan
oikean käden orkestraalis-viulistisen oktaavitremolon alla
lyhyt, leikkisä aihe. Sivujaksoja leimaa duuripainotteinen
iloitteleva aihe, ensin G-duurissa, lopussa Fis-duurissa, joka
jää myös sonatiinin optimistiseksi päätössävellajiksi.
Sonatiini
nro 2, E-duuri.
1. osa, Allegro. Sibeliuksen Bach-mieltymykset ovat mainiosti
nähtävillä tässä onnellisessa teoksessa.
Jäljittely ja ääntenvaihto aloittavat osan, ja
niitä kuullaan myös jatkossa. Sivuteemaa ja esittelyjakson
rajakohtaa, jotka toki halutessa voi löytää, tärkempää
on muodon elliptisyys, rajakohtien hämärtäminen
ja ennen kaikki lakkaamaton polyfoninen leikki.
2. osa, Andantino. Jälleen kuullaan kaksinkertainen melodia,
nyt sellorekisterissä, samalla kun ylä-äänten
säestyskuviot tuikkivat kirkkaalla taivaalla. Ennen kertausta
esiintyy ilmeikkäitä piennooni-intervalleja.
3. osa, Allegro. Finaaliteeman tanssillinen E-duuri-diatonisuus
tarjoaa puhdasta iloa. Tällä kertaa finaali on kaksiosainen,
varhaisklassinen sonaattimuoto.
Sonatiini
nro 3, b-molli.
B-molli-sonatiini on Sibeliuksen tärkeimpiä kokeiluita
moniosaisen muodon tiivistämiseksi, osien yhdistämiseksi
ja saman materiaalin muokkaamiseksi eri osien temaattiseksi ainekseksi.
Sonatiini edeltää V sinfonian ensiosan ja VII sinfonian
mestarillisia fuusiomuotoja. Sonatiinissa on hypoteettiset kolme
osaa, joista kaksi viimeistä on kasvanut yhteen ja avausosakin
valmistaa jo päätösosan aineiston. Ensiosa sekä
toisen osan jälkipuolisko noudattavat varhaisklassista sonaattimuotoa,
jossa muoto jakaantua kahtia suurin piirtein yhtä pitkiin
puoliskoihin. Sonatiini on täydellinen osoitus Sibeliuksen
mestarillisesta muodon hallinnasta.
1.
osa, Andante-Allegro moderato. Lyhyt kuusitahtinen johdanto esittelee
jo sonatiinin pääaiheen, sävelkulun des-f-c-f-b.
Allegro moderato -vaihe lisää aiheeseen ylöspäisen
murtosoinnun ja trioliköynnökset.
2.
osa, Andante-Allegretto. Ensipuolisko, Andante, muuntaa avausosan
laulavan aiheen surumarssiksi, esittelee päätösvaiheen
1/16-kuvion ja sisältää arvoituksellisen, äärirekistereihin
etenevän kaksiäänisen vastaliikkeen, joka on kuin
homage à Beethoven ja toistuu Allegretto-vaiheessa. Allegretto
perustuu pääaiheen siciliano-karakterimuunnokselle.
Rondino
nro 1, gis-molli (Andantino).
Kysyviä taukoja sisältävä ja tuntuvia huokausaiheita
sisältävä ensimmäinen rondino vaikuttaa kuin
Lisztin tuntemattomalta, juuri löydetyltä "Valse
oubliéelta".
Rondino
nro 2, cis-molli (Vivace).
Oikean käden desiimi-tremolot tekevät viulistisen vaikutelman.
Muutoin toinen rondino on lähellä ajan muodikasta neoklassismia,
sillä se perustuu hilpeälle polkka-rytmille ja sisältää
muutamia kirpeitä dissonansseja. Poulencin ja Prokofjevin
musiikki ei ole kovin kaukana tästä Sibeliuksen harvinaisesta
iloittelusta.
Bagatelles
op. 34 (1913-16); Pensées lyriques op. 40 (1912-16).
Sibeliuksen
kaksi kymmenen kappaleen kokoelmaa voisi ohittaa helposti kevyenä
ja "arvottomana" kotimusiikkina, kuten niitä on
luonnehdittu. Kuitenkin mittavan ranskalaisen pianomusiikkitietosanakirjan
(La musique de piano, 1998) laatija Guy Sacre lukee nämä
kokoelmat "Sibeliuksen parhaiden teosten joukkoon; ne muodostavat
yhdessä eräänlaisen Jugend-Albumin, joka on miellyttävää
soitettavaa nuoren (ja myös vähemmän nuoren!) prima
vistaa harjoittelevan pianistin sormille ja mielelle". Vaikkeivat
opukset sisällä Sibeliuksen merkkiteoksia, ne ovat kuitenkin
mielikuvituksekkaita ja mainioita kappaleita, joita ilman ainakaan
suomalainen piano-opiskelija ei haluaisi olla. Monet niistä
ovat viehättäviä kunnianosoituksia Chopinin, Schumannin,
Lisztin ja Tšaikovskin pianomusiikille.
Valse,
op. 34, nro 1 (Con moto; 1914). On eräänlaista pikku-Chopinia,
oivallinen valmistava harjoitus pianon suurmestarin vaativimpiin
teoksiin. Lopun uloskirjoitettu fermaatti muistuttaa Chopinin
Minuuttivalssia.
Air
de danse, op. 34, nro 2 (Allegretto; 1914). Viehättävä
gavotti-pastishi.
Boutade,
op. 34, nro 5 (Con moto; 1914). Hieman Chopin-henkinen päähänpisto,
jonka ppp-valssiosuuksissa melodian pääsävel on
aina dissonoiva säestykseen nähden.
Jouer
de harpe, op. 34, nro 8 (Stretto-Lento e dolce; 1916). Harpunsoittaja
on hieno, arpeggioja sisältävä teos, joka tulee
Bardin (1913-14) tuntumaan.
Reconnaisance,
op. 34, nro 9 (Vivo; 1916). Jälleentunnistaminen on viehättävä,
molempien käsien vuorottaiselle repetitiolle perustuva kumarrus
Schumannin suuntaan.
Menuetto,
op. 40, nro 4 (Grazioso; 1913): Osa on aito rokokoo-tanssi.
Berceuse,
op. 40, nro 5 (Andantino; 1913). Tämä "Kehtolaulu"
on Sibeliuksen pieni melodinen helmi, joka on sovitettu orkesterillekin.
Säveltäjä kärsi kuultuaan tästä
kahvilasovituksen.
Rondoletto,
op. 40, nro 7 (Allegretto; 1914). Kohtuutempoinen wieniläispolkka,
jossa on maukkaita harmonisia eksymisiä pääsävellajista.
Polonaise.
Alla polacca, op. 40, nro 10 (1916). Jokaisen piano-opiskelijan
rakastama aristokraattinen ja sopivan pompöösi juhlapoloneesi.
Neljä
lyyristä kappaletta op. 74 (1914)
Helposti
saattaa näyttää, että keskellä tumminta,
alkoholi- ja tupakkalakon leimaamaa luomiskauttaan Sibelius kirjoitti
'liian monta' miniatyyrisarjaa. Niinpä moni kirjoittaja on
tyytynyt niputtamaan piano-opukset 74-99 (1911-22) yhteen ja puhumaan
niistä erittelemättä joukkona "merkityksettömiä,
"arvottomia", "triviaaleja" tai "vain
vähän palkitsevia" kappaleita. Samalla on kuitenkin
ohitettu Sibeliuksen laatuteoksia. Esimerkiksi opus 74 on Sibeliuksen
yksiselitteisesti parhaita pianosarjoja. Guy Sacre on aivan oikein
todennut, että se on "liikuttava ja runollinen, kokonaisuutena
säilymisen arvoinen kokoelma".
Nro
1, Ekloge (Andantino). Kappaleen antiikkishenkinen puhdas
ja viaton klassisuus riisuu aseista.
Nro
2, Sanfter Westwind (Con moto). Leuto länsituuli on
Sibeliuksen lumoavimpiin kuuluva pianokappale, jossa on kenties
Debussyn L'isle joyeusen vaikutusta, Ravelin Sonatiinin henkeä
ja joka viittaa Aallotarten suuntaan (1914).
Cinq
morceaux op. 75 (1914-19)
Sibeliuksen
"puusarja" on hienoimpia näytteitä säveltäjän
herkästä panteistisesta tuntemistavasta; hänelle
"puut puhuvat". Opuksen suursuosio kertoo puolestaan.
Nro
1. När rönnen blommar (Allegretto, 1914). Kun
pihlaja kukkii vie ajatukset Tšaikovskin pianolauluihin.
Tämä on "chanson triste" tai "chanson
sans paroles".
Nro
2. Den ensamma furan (Grave, 1914). Yksinäinen honka
on lähes sakraalin vankkumaton teos, joka tulkittiin syntyaikanaan
lujana seisovan Suomen vertauskuvaksi idän viimoja vastaan.
Nro
3. Aspen (Andantino, 1914). Haapa henkii arvoituksellista
impressionismia. Vasemman käden baritonirekisterin repliikit
ja oikean käden niukat säestyssoinnut ovat pohjoisen
vähäpuheisia.
Nro
4. Björken (Allegro, 1914). Koivu, suomalaisten lempipuu,
"niin valkeana se kohoaa". Kappaleen kaksi ensimmäistä
säkeistöä ovat B-miksolyydisessä moodissa
ja tekevät minimalistis-kenttämäisen vaikutelman
vasemman käden ostinatollaan. Teoksen Misterioso-lopetus,
kolmas säkeistö, jää merkillisesti auki: sävelikkö
viittaa As-miksolyydisen suuntaan, mutta sen voi tulkita pyrkiväksi
myös Des-keskuksen suuntaan. Arvoitus ei ratkea, sillä
päättävän as-es-avosoinnun alle ilmaantuu
matala des-sävel.
Nro
5. Granen (Stretto-Lento; 1919). Kuusi on Sibeliuksen eittämätön
hittiteos, Valse tristeen verrattavissa oleva hidas valssi, jonka
Risoluto-vaiheen nopeat murtosoinnut tekevät pökerryttävän
vaikutuksen.
Treize
morceaux op. 76 (1911-19)
Kokonaisuutena
epätasainen sarja sisältää muutaman täysosuman.
Monet ovat lyhyitä ja yksinkertaisia kappaleita, mutta niistä
löytyy painaviakin teoksia. Erik Tawaststjernan mielestä
opus "sisältää joukon Sibeliuksen hienoimpia
miniatyyrejä".
Nro
2, Etude (Leggiero, 1911). Viulistinen etydi on pianistien
innolla vaalima tekniikkaharjoitus, jonka kohdalla yritetään
rikkoa myös nopeusennätyksiä. Sibeliuksen Für
Elise.
Nro
9, Arabesque (Vivacissimo, 1914). Nopealiikkeisyydessään
ja keveydessään Lisztin etydien sukulaisteos.
Nro
11, Linnaea (Andantino con moto, 1918). "Vanamo"
oli Linnén mielikukka, Sibeliukselle runollisuuden vertauskuva.
Nro
12, Capriccietto (Vivace, 1914). On tonaalisesti vaeltava,
jännittävä kappale, joka välttää
g-molliaan menestyksekkäästi aivan viimeisiin tahteihin
saakka.
Nro
13. Harlequinade (Commodo, 1916). Oikukas ja vaihteleva
teos, jota voi verrata Debussyn lyhyimpiin preludeihin (mm. Minstrels).
Cinq
morceaux op. 85 (1916-17)
"Puusarjaa"
vastaten Sibelius kirjoitti myös "Kukkasarjan",
joka erottuu edukseen ympäristöstään.
Nro
1. Bellis (Presto; 1917). Kaunokki on soittorasiamainen,
salonkityylinen ja taiturillinen Blumenstück valkoisilla
koskettimilla.
Nro
2. Oeillet (Con moto; 1916). Neilikka on tanssiaismuisto,
"Sibeliuksen valssirytmisistä miniatyyreistä innottunein
ja loisteliain" (Erik Tawaststjerna). Keskijakson as-mollimuunnos
tummentaa hieman tunnelmaa.
Nro
3. Iris (Allegretto e deciso; 1916). Kurjenmiekka on pianistille
antoisa, haastava tehtävä. Teos on hauraudessaan ja
päättäväisyydessään vakavaa lyriikkaa.
Nro
4. Aquileja (Allegretto; 1917). Kappale edustaa Edward
MacDowellin tapaista toimivaa biedermeir-tyyliä.
Nro
5. Campanula (Andantino; 1917). Kellokukka helähtele
etulyönneissään ja -soinnuissaan sekä tarjoaa
kirkkaan kimmeltävän lopun.
Kuusi
kappaletta op. 94 (1914-19). Kuusi bagatellia op. 97 (1920). Huit
petits morceaux (1922)
Kolmessa
"voileipäkappale"-sarjassa Sibelius on lähellä
ranskalaista käytännöllistä sävellysestetiikkaa
ja tulee sikäli Satien ja Poulencin tuntumaan. Sibelius harrastaa
myös tanssipastisheja samassa hengessä kuin niin moni
muukin edeltäjä tai aikalainen: Grieg, Paderewski, Rahmaninov,
Prokofjev jne. Tekstuurit ovat niukkoja, mutta aistikkaita ja
läpikuultavia.
Nouvellette,
op. 94, nro 2 (Allegro; 1914). Kappale tuo mieleen Beethovenin
bagatellit, Schumannin novelletit ja Sibeliuksen Karelia-sarjan.
Mélodie,
op. 94, nro 5 (Largamente-Andantino; 1919). Paikoin tuhdisti vasemman
käden desiimeillä säestetty melodia ja pianokudos
kuulostaa Schumannin ohella Brahmsilta.
Gavotte
op. 96, nro 6 (Allegro moderato; 1919). On aito ranskalaisen barokin
hovibaletin gavotti-tyylitelmä.
Lied
op. 97, nro 2 (Andantino; 1920). On hellä, Grieg-henkinen
laulu, joka kuului mm. Emil Gilelsin ohjelmistoon.
Humoristischer
Marsch, op. 97, nro 4 (1920). Kappaleen tyyliakseli ulottuu
Beethovenista Schumannin kautta Prokofjeviin.
Animoso,
op. 99, nro 6 (1922). Schumann-tyyppinen Reiterstück.
Petite
marche, op. 99, nro 8. Hieman orientaalissävyinen, VII
sinfonian käänteitäkin sisältävä
marssi (1922).
Five
Romantic Compositions op. 101 (1923-24)
Kevyesti
impressionististen puu- ja kukkasarjojen (opukset 75 ja 85) sekä
ranskalaisittain balettimaisten ja uusklassisten karakteri- ja
tanssikokoelmien (opukset 76, 94, 97, 99) jälkeen Sibeliuksen
kolme viimeistä piano-opusta (op. 101, 105, 114) syventävät
luontoelämyksiä. Ohuen ja raffinoidun pianokudoksen
sijaan viimeisiä pianoteoksia leimaa orkestraalinen sonorisuus,
VI ja VII sinfonian läheisyys. "Lineaarinen kirjoitustapa
on saanut väistyä massiivisemman, täyteläisemmän
klaverin käsittelyn tieltä" (Erik Tawaststjerna).
Viisi romanttista kappaletta "voitaisiin soittaa sarjana",
sanoi säveltäjä - eli Sibelius pyrkii viimeisissä
opuksissaan sävellysten tiiviimpään yhdistämiseen
kuin aiemmissa heterogeenisissä kappalekokoelmissa.
Nro
1. Romance (Poco con moto). On aiempia, opus 24:n romansseja
harmonisesti rohkeampi teos.
Nro
2. Chant du soir (Andantino). Iltalaulu on VI sinfonian
lähituntumaan tuleva, koruton sävelkuva.
Nro
3. Scène lyrique (Andante-Vivace). Lyyrinen kohtaus
tavoittaa VI sinfonian viulistis-taiturillisen ulottuvuuden polkkamaisen
liikkuvassa Vivace-jaksossaan.
Nro
4. Humoresque (Commodo). Tämä Humoreski voisi
olla jälleen viulumasurkka.
Nro
5. Scène romantique (Moderato assai). Romanttinen
kohtaus on "opuksen ehkä täydellisin kappale"
(Tawaststjerna), Sibeliuksen "pianotuotannon kirkkaimpia
helmiä" (Heinonen). Kappaleessa on Schumannin novellettien
hurmaa, ryyditettynä Fauré-tyyppisillä harmonioilla.
Five
Characteristic Impressions op. 103 (1923-24)
Sarja
tarjoaa Sibeliuksen jyhkeintä ja orkestraalisinta klaverismia,
joka puolestaan assosioituu VII sinfoniaan.
Nro
1. The Village Church (Largo). Kyläkirkko edustaa
Sibeliuksen myöhäistä olymposlaista tyyliä.
Teos pohjautuu Sibeliuksen jousikvartetille säveltämään,
tuolloin vielä tuntemattomaan Andante festivoon (1922).
Samalla se katsoo VII sinfonian suuruuden suuntaan. Kaikki kolme
teosta ovat C-duurissa. Otteeltaan Kyläkirkko muistuttaa
myös Debussyn preludeita, etenkin arpeggio-vaiheessaan.
Nro
2. The Fiddler (Con moto). Pelimanni on rento ja hyväntuulinen
teos, joka voi liittyä Sibeliuksen vielä Järvenpää-aikoinaan
harjoittamaan musisointiin kansansoittajien kera.
Nro
3. The Oarsman (Allegretto). Soutajan C-duuri-diatonikka
viittaa sekin VII sinfoniaan.
Nro
4. The Storm (Allegretto molto). Myrsky saattaa
liittyä tuolloin vielä syntymättömään
Shakespeare-näyttämömusiikkiin.
Nro
5. In Mournful Mood (Moderato). Synkällä mielellä
on miniatyyrimuotoinen, mahlermainen surumarssi.
Five
Esquisses op. 114 (1929)
Sibeliuksen
viimeinen piano-opus on mestarillinen hyvästijättö
uskolliselle soittimelle, josta Sibelius oppi sittenkin löytämään
uusia ulottuvuuksia ja jonka hän sai lopulta soimaan orkesteriteoksia
vastaavalla tavalla. Samalla viisi syvällistä, panteistista
luontoimpressiota näyttävät Sibeliuksen myöhäistyylin
puhtaimmillaan. Niiden säveltasollinen, tonaalis-modaalinen
organisaatio on paikoin vallankumouksellinen ja tarjoaa merkittävän
vaihtoehdon 1900-luvun alun kromaattiselle, atonalismiin johtaneelle
sävellystyylille.
Petroskoilaisen
tutkijapianisti Joseph Konin mukaan luonnokset sisältävät
"tonaalisia ja harmonisia innovaatioita" ja "paljastavat
säveltäjän ajattelussa pyrkimyksen, joka yllättäen
tekee Sibeliuksesta Skrjabinia ja Bartókia muistuttavan
hahmon". Kon tarkoittaa intervallien uudenlaista tulkintaa
ja sibeliaanisia poikkeuksellisia purkauksia. Lisäksi Sibeliuksen
koeluennossaan 1896 esittelemä kahden pentakordin päällekkäisyys
ja siitä syntyvä korkeampi terssirakenteisuus leimaavat
teoksia. Pahaksi onneksi sarja painettiin vasta 1973, joten se
ei ole kovin tunnettu. Musiikin ymmärrettävyyttä
hämärtävät vielä kiireisestä ja
piittaamattomasta toimitustyöstä syntyneet lukuisat
painovirheet.
Nro
1. Maisema. (Andantino). Kappaleen herkkyys syntyy yksinkertaisista
melodia-aiheista, niiden terssitransponoinneista sekä harppumaisista
murtosoinnuista. Sibeliukselle rakas noonisointu pilkahtaa tuon
tuosta ja sen esiintymä B-dominantilla, minimalistisen murtosointukuvioinnin
koristelemana, vie kappaleen Es-joonis-duuriseen päätökseen.
Nro
2. Talvikuva (Allegretto). A-duurin/joonisen ja a-aiolis-joonisen
moodin sekä niihin liittyvän kahden erilaisen musiikin
vuorottelu tekee osasta hellyttävän ja kirpeän,
riemukkaan ja apean yhdistelmän.
Nro
3. Metsälampi (Con moto). Modaaliselle asteikkoimprovisaatiolle
(d-doorinen moodi alapuolisen h-terssin kera) ja korkeasta terssipinosta
syntyvälle keskussoinnulle (h-d-f-a-c-e-g) ja sen muunnoksille
perustuva kappale, jossa Sibeliuksen säveltaso-organisaatio
on aikansa huippua. Tämä on sibeliaanista sävelajattelua
kekseliäimmillään. Sävellys voisi olla valitun
tekniikan pohjalta vaikka kuinka pitkä.
Nro
4. Metsälaulu. Kappale on kuin loppumaton, metsän
ikiaikaisuudesta kertova laulu, joka perustuu sibeliaaniselle
kenttätekniikalle, keskussoinnun levittämiselle. Tällä
kertaa keskussointu h-dis-f-a-c/cisis sisältää
kaksi tritonusta (h-f, dis-a) sekä kaksi vaihtoehtoista noonia
(c/cisis). Tuloksena on modernin kiehtova sävelnäky.
Nro
5. Kevätnäky. Nopeasti ohi kiitävä
kuva, jossa E-duuria taitetaan miksolyydisillä ja joonis-aiolisilla
piirteillä sekä ais-tritonuksella. Sibeliuksen modaalinen
tekniikka on joustavaa ja yllätyksellistä.
Pianosovitukset
orkesteriteoksista
Sibeliuksen
korkeatasoisesta pianismista ja soittimen tuntemuksesta käyvät
ilmi hänen monet pianosovituksensa omista orkesteriteoksista
sekä suomalaisista kansanlauluista. Erik T. Tawaststjernan
mukaan "eräät Sibeliuksen sovitukset ovat mitä
vaikuttavimpia konserttikappaleita" (1990). Erityisen toimivia,
onnistuneita ja paljon soitettuja ovat Finlandian op. 26
(1900) ja Valse tristen op. 44, nro 1 (1904) pianistiset
toteutukset. Ainakin jokainen helsinkiläinen tuntee Kallion
kirkon kellosävelen, jonka julkaisunimenä on Die
Glockenmelodie in der Kirche zu Berghäll op. 65b (1912).
Sen pianosovitus on toki helppo, mutta vaikuttava. Op. 96:n (1919-21)
kolmen valoisan menokappaleen - Valse lyrique, Autrefois, Valse
chevaleresque - sovitukset ovat loistavia konserttien encore-numeroita.
Kuusi
suomalaista kansanlaulua pianosovituksina (1902-03)
Sibelius
ei käyttänyt juurikaan tunnistettavalla tavalla
suomalaisia kansanlauluja taidemusiikissaan, vaikka Kullervon
avausosan pääteemaa
on verrattun länsisuomalaiseen melodiikkaan ja karjalaisia
sävelmiä Sibelius suodatti Kullervon
2. osasta lähtien läpi tuotantonsa osaksi sävelkieltään.
Niinpä Kuusi kansanlaulusovitusta on sitäkin tärkeämpi
pianokokoelma, etenkin kun Sibelius oli vuoden 1896 akateemisessa
koeluennossaan "Joitain näkökohtia kansanmusiikista
ja sen vaikutuksesta säveltaiteeseen" avoimesti
tunnustanut kansanlaulun ja runolaulun melodiikan ja modaalisuuden
vaikutuksen omiin soinnutusperiaatteisiinsa.
Kansanlaulusovituksissaan
Sibelius esittelee sävellystekniikkaansa havainnollisesti
ja soinnuttaa melodioita romanttisesta tyylistä poiketen.
Hän välttää dominanttia ja perinteisiä
sointufunktioita, painottaa melodian toonikan sijaan sen alapuolista
kvinttiä (subdominanttia) ja luo omalaatuisen moniselitteisyyden
paljastamalla usein vasta kappaleen päätöstahdilla
sen teoksen perussävelen.
Nro
1. Minun kultani (Allegretto). Yksinkertainen, paikoin
säestykseton melodia, joka saatetaan kaksintaa oktaaveissa
ja jonka sointusäestys etenee rinnakkaisliikkeessä.
E-sävel bassossa ja h-aiolis-joonisen asteikon käyttö
(6. ja 7. sävel ovat sekä ylös- että alaspäisessä
liikkeessä samat: gis ja ais) luovat kiehtovaa väriä
h-keskiselle kappaleelle.
Nro
2. Sydämestäni rakastan (Andante). Kokoelman
pelkistetyin sovitus, jossa h-urkupiste ja doorinen cis-sävel
luovat kauniin pysähtyneen tunnelman ennen kuin e-päätössävel
saavutetaan.
Nro
3. Ilta tulee, ehtoo joutuu (Andantino). Cis-mollin/E-duurin
etumerkinnällä varustettu kappale, joka painottaa vuoroin
A- ja E-keskuksia ja jossa 1/16-ostinato cis-dis helkyttää
kantelemaisesti, vaikkakin loppu paljastaa sävellyksen yllättävän
fis-keskisyyden. Sibeliuksen onnistuneimpia yksittäisiä
pianokappaleita tekstuurin ja modaalisen moniselitteisyyden kannalta.
Nro
4. Tuopa tyttö, kaunis tyttö kanteletta soittaa (Moderato).
Sarjan virtuoosisin osa, jossa toistuvat murtosoinnut edustavat
kantelemaista ulottuvuutta ja kahden käden sivusäveliset
C- ja F-duuri-murtosoinnut viittaavat Lisztin käyttöön
ottamaan pianistiseen cimbalom-tekniikkaan. Soinnutuksensa ja
muunnesäveltensä puolesta kappale viittaa useaan suuntaan,
vaikka vahva C-sointu ennakoikin päätöstä
F-duurille.
Nro
5. Velisurmaaja (Andante con moto). Kokoelman modernein
kappale, jota on verrattu Bartókiin sen sisältämän
jännittävän tritonus-kromatiikan (his vastaan basson
fis) vuoksi. Cis-pohjainen melodia, joka on soinnutettu cis-aiolis-joonisen
asteikon mukaisilla rinnakkaissoinnuilla, saa lopuksi keskuksekseen
fis-sävelen.
Nro
6. Häämuistelma (Moderato). Hellyttävä
As-duuri-melodia, joka soinnutetaan as-joonisesti ja joka jälleen
flirttailee kvinttiä alemman, des-tetrakodin kanssa.
KIRJALLISUUTTA
- Alesaro,
Juhani 1998: "Sibelius's Op. 75 No. 4 - 'Hardly Pianoforte
Music At All'?", Sibelius Forum, Proceedings from
the Second International Jean Sibelius Conference Helsinki
November 25-29, 1995, toim. Veijo Murtomäki, Kari
Kilpeläinen and
Risto Väisänen. Helsinki: Sibelius-Akatemia, 180-184.
- Blom,
Eric 1952 [1947]: "The Piano Music", Sibelius.
A Symposium,
toim. Gerald Abraham. London: Oxford University Press, 97-107.
- Gould,
Glenn 1988 [1977]: "Sibeliuksen pianomusiikki",
Glenn Gouldin kirjoituksia musiikista, suom. Hannu-Ilari
Lampila. Helsinki: Otava, 148-153.
- Gräsbeck,
Folke 2001: "Sibeliuksen kantelesävellykset kantaesitettiin",
Kantele (2001/3), 6-8.
- Gray,
Cecil 1931: Sibelius. London: Oxford University Press.
- Hannikainen,
Ilmari 1935. "Hieman Sibeliuksen pianosävellyksistä",
Suomen musiikkilehti (1935/9), 180-183.
- Heinonen,
Eero 2000: Sibelius. Published original works for piano
- complete edition. Finlandia Records CD 8573-80776-2, levytekstit
osissa 1-5.
- Kokkonen,
Joonas 1955. "Piirteitä Sibeliuksen pianomusiikista".
Uusi Musiikkilehti 9, 40-42.
- Kon,
Joseph 1995: "Sibelius's Five Sketches as a Reflection
of 20th-Century Musical-Language Evolution", in Proceedings
from The First International Jean Sibelius Conference,
Helsinki, August 1990, toim. Eero Tarasti. Helsinki: Sibelius-Akatemia,
102-105.
- Layton,
Robert 1978 [1965]. Sibelius. London: J. M. Dent & Sons.
- Levas,
Santeri 1986 [1957, 1960]: Jean Sibelius. Muistelma suuresta
ihmisestä. Porvoo: Werner Söderström Oy [Alun
perin kaksiosainen: Nuori Sibelius ja Järvenpään
mestari.]
- Loesti,
Friedhelm 1998: "Die Zehn Klavierstücke op. 58
von Jean Sibelius", Sibelius Forum, Proceedings from
the Second International Jean Sibelius Conference Helsinki
November 25-29, 1995, toim. Veijo Murtomäki, Kari
Kilpeläinen and
Risto Väisänen. Helsinki: Sibelius-Akatemia, 282-292.
- Ostrovsky,
Ruwim 1998: "Some remarks on Sibelius's treatment of
the genre and cycle in his Piano Impromptus Op. 5",
Sibelius Forum,Proceedings from the Second International
Jean Sibelius Conference Helsinki November 25-29, 1995,
toim. Veijo Murtomäki,
Kari Kilpeläinen and Risto Väisänen. Helsinki:
Sibelius-Akatemia, 293-296.
- Rickards,
Guy 1997: Jean Sibelius. London: Phaidon.
- Sacre,
Guy 1998: La musique de piano. Paris: Robert Laffont.
- Sibelius,
Jean 1980: "Några synpunkter beträffande
folkmusiken och dess inflytande på tonkonsten",
toim. ja suom. Ilkka Oramo. Musiikki (1980/10:2), 86-105.
- Sirén,
Vesa 2000: Aina poltti sikaria. Jean Sibelius aikalaisten
silmin. Helsinki: Otava.
- Tawaststjerna,
Erik 1955: Sibeliuksen pianosävellykset ja muita esseitä.
Helsinki: Otava.
- Törne,
Bengt von 1945 [1937]: Sibelius:. Lähikuvia ja keskusteluja,
suom. Margareta Jalas. Helsinki: Otava.
- Välimäki,
Susanna 2002: "Subjektistrategioita Sibeliuksen Kyllikissä",
Musiikki 2001/31/3-4, 5-50.