Jean Sibelius tuntuu olleen kasvattajana hämmästyttävän
hyvä. Lukuisissa haastatteluissa ja muistiinpanoissa tyttäret
mainitsivat isänsä turvalliseksi, leikilliseksi, ymmärtäväiseksi
ja rakastavaksi hahmoksi, joka kasvatuksessaan korosti ennen kaikkea
rehellisyyden merkitystä.
Vanhimmalle
tyttärelle Evalle hän tuntuu olleen aluksi ankarin.
Kun Eva harjoitteli pianonsoittoa ja halusi esittää
isällensä mallikelpoisesti opetellun sävellyksen,
Sibelius sanoi vain: "Nyt olet vasta valmis aloittamaan vakavan
musiikin opiskelun."
Isä
ei muutenkaan pystynyt tukemaan tytärten musiikkiharrastusta
täysipainoisesti. Hän kyllä vaati, että tytöt
opiskelevat pianonsoittoa ja Margareta sai opiskella myös
viulunsoittoa, mutta harjoitella sai vain silloin, kun se ei häirinnyt
isän sävellystyötä. Sävellystyöhön
säveltäjä ei osannut kannustaa. Kun Katarina-tytär
teki pienen sävellyksen, isä pilasi kaiken korjailemalla
sitä ilman tytön lupaa. Katarina päätteli,
että työ ei ole enää hänen - ja menetti
mielenkiinnon sävellysten tekoon.
Ymmärtäväisyydestä
tyttärillä oli monia esimerkkejä. "Papalle
voi sanoa mielipiteensä kaikesta", Ruth kertoi. "Hän
oli se, jolle menin kertomaan elämäni vaikeudet. Häneltä
sain aina ymmärtämystä. Hän saattoi suuttua
meille aivan silmittömästi, jos olimme hänen mielestään
käyttäytyneet raukkamaisesti. Mutta jos teimme jotakin
väärin, hän kyllä ymmärsi, että
ihminen voi erehtyä. Jos jokin painoi meidän mieltämme,
hän kuunteli ja auttoi. Kyllähän äitikin ymmärsi,
mutta minusta tuntuu, ettei hän itse varmaan koskaan erehtynyt.
Hän oli hyvin voimakas luonteeltaan eivätkä sellaiset
ihmiset aina oikein ymmärrä toisia, heikkoja."
Tytärten
pelkotiloja isä pystyi tyynnyttelemään suvereenisti.
Kun Heidi-tytär alkoi ajatella avaruuden äärettömyyttä
ja pelästyi, isä lohdutti kertomalla, että avaruus
loppuu seinään, jonka takana pappa istuu ja polttaa
sikaria! Myös Katarina totesi isän tuoneen turvallisen
olon. "Kun isä oli kotona, hän täytti koko
talon. Siellä vallitsi jollain lailla erittäin turvallinen
ja miellyttävä ilmapiiri. Kun hän oli poissa, me
lapset saimme olla tavallaan vapaampia, saimme soittaa ja laulaa.
Mutta oli tyhjyys. Hänen persoonallisuutensa säteili
joka paikkaan ja hirveän turvallinen hän oli."
Säveltäjällä
oli psykologistakin silmää. Kun syyspäivän
ankeus masensi tyttöjä, isä haki pihalta kukon
sisälle ja sai lapset kiljumaan innosta hämmentyneen
eläimen touhuja seuratessa. Isä kertoi myös hauskoja
ja jännittäviä tarinoita. Improvisoidut iltasadut
jatkuivat päättymättömänä tarinana
illasta toiseen, päähenkilöinä neuvokkaat
Aino ja Armas.
Tytärten
rankaisu vaihteli rikkomuksen mukaan. Kun Ruth juoksutti palvelijaa
turhaan, isä sulki hänet koko päiväksi työhuoneen
taakse lukemaan Topeliuksen satuja. "Minä tunsin itseni
ennestäänkin saastaiseksi ja huonoksi ihmiseksi, ja
hän toi minun seurakseni kaikki Topeliuksen ihanteelliset
ihmiset. Ne kiltit lapset harmittivat minua niin, että olisin
voinut repiä kirjat rikki.
Sen jälkeen en ole Topeliusta sietänyt enkä oikein
siedä vieläkään", Ruth kertoi muistelmissaan.
Ruumiillinen
kuritus oli vielä maan tapa, mutta säveltäjä
turvautui siihen harvoin. Esimerkiksi tytöistä vilkkain
ja itsepäisin eli Katarina muisteli saaneensa vain kerran
vitsaa.
"Isä
antoi. Se tapahtui yläkerran työhuoneessa viivottimella
varsin kevyesti. Mutta noloa se oli. Rankaisumenetelmät olivat
enimmäkseen äidin harteilla. Portaiden alla, ruokasalista
johtavien, oli äidin vaatekaappi, garderobi. Jos oli tuhma,
niin pantiin garderobiin ja ovi kiinni. Oli aivan pimeätä.
Sitä ajatteli, että tänne minä sitten kuolen
ja sitten ne avaavat oven ja sanovat: "Voi pientä raukkaa."
Äiti kävi kysymässä: ’Oletko kiltti
jo?’ ’En.’ Ja vielä: ’Oletko kiltti?’
’Juu.’ Sitten ovi avattiin. Tällaisia rangaistusmenetelmiä
pidetään nykyisin pahana. Lapset saavat traumoja ja
muuta. En minä ainakaan minkäänlaisia traumoja
saanut ja suunnilleen samaan tapaan kasvatin omat lapsenikin",
Katarina muisteli.
Aina
isä ei ehtinyt rankaista tyttäriään, sillä
he ehtivät itse ensin. Kun oikeudentuntoinen Katarina oli
leikkinyt yöhön asti naapurin lasten kanssa ilman lupaa,
säveltäjä ei sanonut mitään ja tytär
lähti itseään rangaistakseen aamulla rikkaruohojen
kitkentään. Isä vapautti tytön rangaistuksesta
heti kun huomasi asian.
Tytöt
oppivatkin taktikoiksi. Jos pahaa oli tehty, oli paras puhua isälle
eikä äidille. "Äiti saattoi olla aika kiivas,
saattoi sanoa aika kovia sanoja. Isä ei sanonut koskaan.
Hän koetti aina ymmärtää. Hän oli aina
hyvin rauhallinen meitä lapsia kohtaan", Katarina kertoi.
Vanhimpien
tytärten tullessa flirttailuikään säveltäjä
jatkoi vapaamielistä linjaansa.
"Oikein
nyt jälkeenpäin ihmettelen, miten vapaamielinen isä
hän meille oli", Eva muisteli myöhemmin. "Miten
paljon hauskaa meille järjestettiin. Kotitanssiaisia, rekiretkiä,
näytelmäkappaleita ja paljon muuta. Ja isäkin soitti
meille tanssimusiikkia. Kyllähän meillä oli harvinaisen
hauska ja onnellinen lapsuus ja nuoruus, se täytyy myöntää."
"Yleisesti
ottaen voisi kait sanoa, että isä toimi kasvattajana
oman auktoriteettinsa voimalla", Katarina Ilves arvioi. "Kovin
paljoa hänen ei tarvinnut puuttua asioihin, mutta toisaalta
on sanottava, että hän oli tavattoman lapsirakas ja
vietti aina aikaansa meidän kanssamme leikkien silloin kuin
vain töiltään ennätti."
Nuorimmista
lapsista Margareta syntyi 1908 ja Heidi 1911. Heidän muistikuvansa
ovat osin samankaltaisia kuin vanhemmilla sisaruksilla.
"Muistan
aina sen turvallisuuden tunteen, mikä valtasi kun istui hänen
sylissään. Meillä lapsilla oli aina hänestä
voimakas tuntuma. Sitä ei usko, mutta jotenkin sitä
aina tiesi, vaistosi, onko hän kotona vai jossain muualla,
vaikkei häntä nähnytkään", Margareta
muisteli. Toisaalta nuorimmat tyttäret olivat enemmän
yksin. Isä ehti Margaretan mukaan omistautua perheelleen
"lähinnä aterioilla". "Hän oli hyvin
paljon omissa oloissaan. Äiti taas puuhasi puutarhassa."
"Pappa
ja mamma olivat kultaisia ja uhrasivat minulle näin jäljestäpäin
ajateltuna tavattoman paljon aikaa", Heidi puolestaan kertoi.
"Luulen, että nuorimmaisena sain osakseni hemmottelua,
jota ehkä vanhemmat sisaret eivät saaneet."
Jean
Sibelius istutti joitakin kasvatusperiaatteitaan myös lastenlapsiinsa
ja ehti tutustua moneen lastenlastenlapseensakin. Tärkeitä
asioita näyttävät olleen pyrkimys ehdottomaan rehellisyyteen
ja toisaalta huomaavaisuus ja suvaitsevaisuus.